Voiko kuolemasta puhua?

En tiedä, tuleeko tästä tekstistä koskaan valmista tai ainakaan sellaista, että sen haluaisin julkaista. Aika näyttää. Jos tämän näette, ei tarvitse pohtia, miten kävi. Ilmeisesti julkaisin.

Isän kuolemasta tulee tammikuussa jo 15 vuotta. Ihailin hänen tyynen rauhallista tapaansa kohdata tuleva. Kysyin jossain vaiheessa, pelottaako häntä. Ei kuulemma pelottanut. Hyvin käytännönläheisesti suhtautui kaikkeen, kertoi jopa sen, koska likakaivo seuraavan kerran sitten pitää tyhjentää. Eräänä tammikuisena torstaina ilmoitti lähtevänsä takaisin sairaalaan, eikä enää tulevansa takaisin. Pyysi minut sairaalalle lauantaina ajamaan partansa. Sunnuntaina hän kuoli. Hänen kuolemansa jälkeen aloin miettiä omaakin kuolemaani - ei liene kovin tavatonta moinen. Kun äidin vuoro oli reilut kolme vuotta myöhemmin lähteä, en ollut hänen vieressään. Olin kyllä päivällä ollut sairaalassa, väsyneenä ja lähdin kotiin, vaikka äiti pyysi jäämään. En jaksanut sillä erää enempää. Sitten myöhästyin puoli tuntia, kun hoitaja minut takaisin soitti. Se on sellainen hetki, jonka muuttaisin jos voisin. Vaikka tätä kirjoittaessani itku tuleekin silmään, tajuan kuitenkin vallan mainiosti, että aivan turha on menneitä murehtia. Tulevaan voi jollain tasolla vaikuttaa, menneet on vain hyväksyttävä. 

Samana syksynä rintasyöpä vei lähipiiristä erään sitkeän taistelijan. Hänen muistotilaisuutensa oli upein, missä olen milloinkaan ollut. Elämänmyönteinen, omannäköinen. Se teki vaikutuksen minuun.

Kun sitten viimein vajaa vuosi äidin kuoleman jälkeen saimme vanhempieni jäämistön käytyä läpi, olin valmis kirjoittamaan valmiiksi ohjeet kaikesta siitä, miten omalla kohdallani oli kätevintä toimia siinä vaiheessa, kun polkuni päättyy. Itselleni kaikki tuo vanhempien hautajaisten järjestely ja kaikki niihin ja niiden jälkeiseen aikaan liittyvä oli jostain syystä tavattoman ahdistavaa. Minun suruni rakentui toisenlaisista asioista, ei sellaisesta "virallisesta" näin-asiat-yleensä-hoidetaan -kuvioista. Niin toivoisin, että oma lapseni ja mieheni voisivat selvitä minun mahdollisesta kuolemastani sitten joskus mahdollisimman vähin virallisin menoin. Sen surisivat, mitä haluavat ja sillä tavoin, mikä heille helpointa on. Enhän toki tiedä, olisiko heidän toiveensa samanlainen kuin se, mitä olen omana toiveenani ilmoittanut, mutta enpä varmaankaan pahemmin ole vastaan laittamassa, jos suuremman luokan peijaiset päättävätkin järjestää. 

Meinaanko siis kuolla? Tiedänkö tässä vaiheessa jotain kohtalokasta tästä syövästäni? En meinaa, enkä tiedä. Olen vain miettinyt viime päivinä kovastikin sitä, miksi ihmiset ovat ilmeisen järkyttyneitä tai jollain tavalla pelästyneitä sairauteni vuoksi. Olen aiemminkin pohtinut, miksi oletus on, että tarvitsisin henkistä tukea tai että olisin itse jollain tavalla kauhuissani. Niin no, syöpä. Syöpään isäkin kuoli, että sikäli. Ja myönnän kyllä itsekin isäni syövästä kuultuani säikähtäneeni. Tai sitten tuo läheiseni perhe, jossa rintasyöpä vei voiton. Pelko kouraisi syvältä viimeksi kolmisen vuotta sitten, kun syöpä käväisi vielä lähempänä. Minä en ehkä ymmärrä, millaisen vihollisen kanssa olen tekemisissä. Kun olen välillä selaillut Facebookin rintasyöpäryhmän keskusteluja, olen kohdannut myös niitä tekstejä, joissa ihmiset kertovat oman syöpänsä olevan loppuvaiheessa tai että hoidot eivät tehoa, kuten toivotaan. Kyllä minä tiedän, että tuollainenkin on mahdollista myös minun kohdallani. En kuitenkaan ole vielä saanut minkään valtakunnan tuomiota. Minua ei edes jännitä tarkemman diagnoosin saaminen, en ainakaan tunnista itsestäni tuota tunnetta. Lähinnä olen kärsimätön, utelias, tahtoisin tietää, missä mennään. Haluaisin tietää, mikä minussa jyllää, haluan selvittää itselleni, mitä siitä sanotaan. Ärsyttää, että jollain on taatusti jo jossain tietoa, joka on minusta peräisin, mutta sitä ei varmaankaan siksi Omakannassa näy, koska se halutaan kertoa kasvotusten. Eteenpäin, aloitetaan jo se hoitaminen! Kyllä oma ajatus on, että tästä selviän. Tunnen enemmän syövästä selvinneitä kuin siihen kaatuneita. Ja tiedän, että kaikki eivät selviä. Aika näyttää, kumpaan porukkaan itse kuulun, sitä on turha vielä murehtia.

Monesta eri tuutista on viikon aikana tullut kuolema ja syöpä tavalla tai toisella esille. Edellisen Perjantai-ohjelman jaksossa oli Alzheimerin tautia sairastava mies, joka oli kaksi vaimoaan menettänyt rintasyövälle. Jonkun aikakauslehden nettimainoksessa jokin aika takaperin puhuttiin kuolinsiivouksesta ja ihmiset kovin kiivaasti kommentoivat kuolinsiivouksen puolesta ja sitä vastaan. Siinä vaiheessa kun itse kävin läpi vanhempieni elämää kaikkien niiden komeroihin ja varastossa oleviin laatikoihin säilöttyjen tavaroiden kautta, ajattelin, ettei minun jälkeeni kenenkään tarvitse samanlaista urakkaa hoitaa. Ymmärrän hyvin sen, että tavaroita, kuvia, kortteja ja ties mitä säilytetään ja että ne saattavat ihmiselle paljonkin merkitä. En vanhempiani mistään tavaroiden säästämisestä syytä. Se oli heidän elämänsä, heidän muistonsa. Toivon vain, ettei minun jälkeeni kenenkään tarvitse miettiä pitäisikö joku paperi tai esine säilyttää siksi, että se merkitsi minulle jotain. Siksi haluaisinkin jo eläessäni hankkiutua eroon sellaisesta. Itse asiassa nolottaa jo etukäteen se, että kaapistani löytyy erilaisia "tavoitevaatteita" tai sellaisia, mistä mitäisi tehdä jotain, koska ei "raaski" heittää riekaletta pois. Muistutanko sittenkin äitiäni, vaikka olenkin enemmän isäni oloinen ja näköinen? Vaikeaa vetää rajaa siihen, mitä haluaa säästää ja mitä ei. Toki toivoisin, että vaikkapa nuo seinällä olevat omassa mummolassani olleet koirataulut saisivat jatkaa elämäänsä omien jälkeläisteni seinillä, mutta ymmärrän hyvin, ettei niillä ehkä heille ole suurta merkitystä. Tavallaan nekin siis ovat riesa. Meilläkin seinällä siksi, etten halunnut niistä omien muistojeni vuoksi luopua. Ymmärrän toki, että puolisonkin seinällä nuo samat, hänelle merkityksettömät taulut ovat nyt kymmenen vuotta roikkuneet pölyä keräämässä. Tokkopa olisimme mainittuja tauluja kuitenkaan seinillemme ripustaneet, ellemme olisi muuttaneet itse niiden luo. Saivat siis jäädä roikkumaan siihen, missä olivat jo parikymmentä vuotta olleet. Onneksi sentään omien isovanhempieni täytetty papukaija Floora ja vanhempieni kirjahyllyssä seisoskellut täytetty teeri (en edes tiedä, oliko isä sen ampunut vai mistä se oli peräisin) saivat kunniallisen kuoppauksen tuohon meidän tontillemme silloin, kun tänne muutimme. On siinä ihmettä tulevaisuuden arkeologeille, jos ne tirpat joskus tuolta päivänvaloon pulpahtavat.

Tai sitten omat nuoruudenaikaiset päiväkirjat. Itsekään en kaikesta enää tiedä, mitä ne tapahtumat ja henkilöt ovat, joista olen kirjoittanut. Silti päiväkirjojen polttaminen ei kuulosta oikein fiksulta. Ei siltikään, vaikken niitä ole kuin pariin otteeseen kirjoittamisen jälkeen selaillut. Ne sitä paitsi ovat ajalta ennen "meitä", vain jonkun tekstinpätkän sain aikaiseksi myöhemminkin. Ei vain ollut mitään kirjoitettavaa, ei suurta elämäntuskaa tai totuudenetsintää, ei rakkaushuolia enää "aikuisena". En raaski luopua, mutta miksi niitä jättäisin jälkeenikään? Jos asioita voi ennakoida, siivouksia voi tietty ajoittaa. Jos viitsii. Ja jaksaa. Mutta jos vaikka liukastuu jäillä ja halkoo kallonsa tai jää auton alle, siivoamiset kaikkine hölmöine säilöttyine paperinpaloineen saattavat jäädä muiden huoleksi. Häpeä siinä sitten pilven reunalta sotkuisia kaappejasi. Yksi kaveri kertoi joskus saaneensa kotoa (vai oliko mummoltaan) sellaisen ohjeen, että aamulla pitää laittaa puhtaat kalsarit jalkaan siltä varalta, että joutuu kolariin. Noloa joutua likaisissa kalsareissa sairaalaan tai hauturin hoiviin.

Mies aiemmin syksyllä kertoi katsoneensa Klaus Härön Elämää kuoleman jälkeen ja minä katsoin sen äsken. Kiinnostava elokuva. Alussa olin vahvasti leskimiehen ajatusten kannalla, mutta kallistuin loppua kohti myös ymmärtämään niiden muiden ihmisten tarvetta surra. Rupesin huolestumaan siitä, että jos minä en olekaan meistä se, joka ensin lähtee ja itse tuon elokuvan leskimiehen roolissa joudun pohtimaan, kuinka kaikki junailaan. Onko silloin oikeus ajatella itseään vai pitääkö huolehtia muidenkin oikeudesta surra? Mutta siis pidin elokuvasta!

Pitääkö kuolemaa ajatella vai pitääkö sen ajattelua välttää? Vai voiko siitä puhua ihan tavallisena, elämään kuuluvana asiana, silloin kun tulee mieleen puhua? Häiritseekö muita ihmisiä tällainen aihe? Itseäni muistutan, ettei tämä minulla ole mikään uusi, syövän mukana tullut pohdiskelun kohde. Se on kiinnostanut jo pitkään  - ei siis sillä tavalla, että itse haluaisin kuolla, vaan sillä tavalla, että väistämätön tosiasiahan se on, että jokainen kuolee. Itse uskon elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen muussakin muodossa kuin horsmapuskana. Kaikki erilaiset uskomukset siihen liittyen ovat aina olleet mieltäni kiehtovia. Mielestäni jokainen, joka lähettää ajatuksia jollekulle "sinne pilven reunalle" tai kertoo mielessään jollekin jo lähteneelle rakkaalleen asioita, uskoo elämän jatkuvan. 

Kuten joku (en kuolemaksenikaan muista, kuka) sanoi: "Elämä on sukupuoliteitse tartuva sairaus, joka johtaa vääjäämättä kuolemaan." Toki toivottavaa, että kun se itse kullekin eteen tulee, siihen olisi jollain tasolla valmis. Valmis pitäisi olla siihenkin, että muut lähtevät ennen minua. Sen ajatuksen hyväksyminen on hankalaa.

Kaikenlaisia ajatuksia. Olkaa levollisin mielin, kyllä minä aioin säilyä hengissä hautaan saakka. Tai no jos hiukan ennen kupsahtaisi. Paitsi, ettei minua haudata. Parasta olisi, jos saisivat tuhkat heitettyä joko jonnekin korkealle tuuliseen vuoristoon keskelle ei mitään tai sitten mätettyä johonkin vuolaaseen koskeen, joka jatkaa matkaansa mieluummin muualle kuin helsinkiläisten juomaveteen. En ole koskaan oikein stadissa oppinut viihtymään.

Tuli tästä näemmä valmis. Nyt nautin parannussmoothien: rahkaa, vichyä, päärynää, banaania, mansikoita, sellerinvarsi, pähkinöitä, kauraa, basilikaa ja tuoretta chiliä.