Hyvä päivä

Tänään mielessä liikkui monenlaisia ajatuksia. Erittäin hyvä, että viikon vähätuntisin päivä osui juuri perjantaiksi ja erityisesti täksi perjantaiksi. Kyllähän minä jo viikolla ajattelin mahdollisimman valmiiksi kaiken sen, mitä pitää osata tulevalle sijaiselle mistäkin asiasta tiedottaa, ja hyvä niin! Vaikka tätä sivuun jäämistäni olen jo jokusen tunnin verran valmistellut, sain hyvinkin vielä tänäänkin kolme tuntia siihen uppoamaan. Nyt pitäisi olla homma kondiksessa. Ei sillä, etteivätkö vallan mainiosti pärjäisi ilman minuakin, mutta se huolettaa, että joku jollekin "asiakaspuolen" ihmiselle lupaamani asia jäisi hoitamatta siksi, etten siitä ole muistanut kenellekään kertoa.

Tulipa kaappikin siivottua, ainakin yksi niistä. Myöntää täytyy, että osan silppuriin menevistä papereista vielä arkistoin toiseen kaappiin silkkaa laiskuuttani. En vain jaksanut siihen enää aikaa käyttää, että kävisin läpi paksuja paperipinoja miettien, voiko tämän laittaa keräykseen ja pitääkö tuo tuhota. Siellä ovat odottamassa. Huomasin jossain välissä olevani huolissani siitä, että jos en jostain syystä palaakaan takaisin, joku toinen joutuu jälkeni siivoamaan. Arkistokaapissakin on yksi pahuksen pussukka jäljiltäni, eilen sattumalta huomasin. Varmaankin viime kevään papereita, joita vielä säilöin varmuuden vuoksi. Parempi olla heittämättä henkeään kovin pian, olisi vielä tekemätöntä työtä!

Hieman olin yllättynyt siitä, että tuollaisia "jos en palaakaan" -ajatuksia edes mieleen tuli. Toki niinkin asia voi olla, joskin väittäisin tässä vaiheessa melko epätodennäköiseksi vaihtoehdoksi moista. Ellei sitten vaikka nukkumatti sössi koko hommaa ensi viikolla. Tavallaan kuitenkin ne paperit siellä kaapissa takaavat, että palattava on. Omat sotkut on itse siivottava, eikö niin 😂?  Tuulikaapista poimin mukaani tohvelit, etteivät ole siinä tilaa viemässä. Siinäkin mietin, että kun joskus ehkä eläkkeelle tuosta talosta lähden, se tunne on ehkä jollain tasolla samanlainen. Ehkä tuota tunnetta korosti se, että aamulla jo hyvän aikaa ennen koulun alkua kaksi oppilasta tuli opehuoneen ovelle kyselemään minua. Lykkäsivät minulle "tsemppipaketin" ❤️. Iltapäivällä lähimmät työkaverit tekivät samoin, ihan kukkakimpulla höystettynä. Olin hämmentynyt ja samalla ilahtunut. Suklaan ja kivojen korttien voimalla eteenpäin!

Huushollin viherrehu ja lamppu saivat seuraa.

Jossain vaiheessa viikolla mietin, että olenkohan ollut kuitenkin hölmö, kun olen avoimesti kaikille tästä kertonut. Ehkä joidenkin mielestä jopa turhaan huudellut, tehden numeroa itsestäni. Eräs keskustelu tänään varmisti sen, että avoimuus kannatti. Pari nuorta naista tuli suoraan kyselemään siitä, mikä syöpä minulla on ja miten se löydettiin. Puhuttiin siinä sitten ihan asiaa joukkoseulonnoista ja hiukan muustakin sellaisesta, mikä naisen elämään kuuluu. Jos kumpikaan heistä tämän keskustelumme vuoksi joskus tulevaisuudessa pitää itsestään yhtään parempaa huolta kuin ehkä ilman tätä keskustelua tekisi, minun on kannattanut kertoa nämäkin ikävät uutiset myös nuorison edustajille. Tänään myös eräs nuori mies tiedusteli tarkemmin joitakin asioita ja hänkin on nyt piirun verran viisaampi. Aidosti harmitteli, että minä tähän tilanteeseen olen joutunut ja tavattoman ystävällisiä sanoja lausui luokasta lähtiessään. Arvostan suuresti hänen sanojaan, kuten kaikkia niitäkin tsempintoivotuksia, joita jotkut luokasta lähtiessään vielä ovelta ovat tällä viikolla kääntyneet huikkaamaan.

Vielä eräs nuori nainen, edellisiä nuorempi, tuli kavereineen ehkä hiukan järkyttyneenä eteeni. Olivat kuulleet kavereiltaan ja halusivat kuulla omin korvin. Hän ihmetteli sitä, kuinka voin olla niin rauhallinen, hän arveli itse olevansa palasina, jos samaan tilanteeseen joutuisi. Heille kerroin, että selvä enemmistö rintasyöpään sairastuneista paranee, koska lääkärit osaavat hoitaa hommansa. Totesin senkin, että toki on mahdollista, etten tästä paranekaan, mutta eipä täältä kukaan ole hengissä selvinnyt vaikka yhtä epäilläänkin. Tämä nuori totesi siihen tyynesti, että niinhän se on. Jokainen lähtee sitten, kun aika on. Fiksu kommentti nuorelta!

Jospa tämä syysloman jälkeinen aika ja kaikki ne keskustelut, joita olen niin oppilaiden kuin työtovereidenkin kanssa käynyt, edes hiukan karkottaisi sitä pelkoa, mitä "syöpä"-sana ihmisissä synnyttää. Sitä en edelleenkään tiedä, milloin se pelko iskee minuun itseeni. Luultavasti en vieläkään käsitä koko asiaa, vaikka lähipiiristänikin on ihmisiä syöpään menehtynyt. Haluan kuitenkin muistaa senkin, että heitä on myös parantunut. Siihen porukkaan tähtään ja koska en tässä vaiheessa voi asialle itse mitään muuta tehdä, ajattelin pysyä omana itsenäni.

Nyt, kun työasiat on paketoitu ainakin kuukaudeksi, aion ensin olla suuremmin tulevaa pohtimatta ainakin viikonlopun. Maanantaina rupean jännittämään. En leikkausta, vaan niitä esivalmisteluja, joita ensin täytyy käydä teetättämässä. Sitä paitsi saattaahan tässä käydä niin, että palaan heti tiistaina ihmisten kiusaksi koululle. Kirurgitkin ovat ihmisiä ja saattavat itsekin sairastua.