Ensimmäiset myrkyt

Lieneekö viime yönä kuitenkin tämä päivä ja tulevat viikot jännittäneet vai illalla otetut kortisonitko pitivät hereillä normaalia enemmän, mutta kuitenkin sen verran repaleinen yö jo alkumetreillä oli, että mieluusti joskus kahden maissa poistuimme kätkölle. Illalla ilmestyi sellainen, joka liittyi tavallaan meidän omaan kätköömme ja oli kaiken lisäksi hyödyllistä lajia. Ei eiliselle kuitenkaan tuota "tarvittu" yhtä paljon kuin tälle päivälle, eikä tykätty uhrata sitä mahdolliselle hunttihäviön alttarille. Kun sitten aamuyöllä huomasin, että hakemattahan se vielä oli, oli helppo vastata hereille havahtaneen ja omatoimisesti askeltaneen siipan "Onko siellä tapahtunut mitään?" -kysymykseen, ettei ainakaan mainitulla multilla ole kukaan tapahtumia järjestänyt. Tilannehan muuttui kertaheitolla! Mahdollisuus ensilöytöön, vuorokausi oli vaihtunut eli aukkokin paíkkaantuisi ja kaiken lisäksi voisimme verestää vanhoja muistoja yön selkään ryntäämisen ihanuudesta. Tosin tässä ei nyt ollut kyse mistään extreme-maastoseikkailusta, ei siis kymmentuntinen sessio edessä, vaan ihan siivo kaupunkikeikka. Mukavaa oli kuitenkin, olkoonkin, että laitoin matkalla taskulampun taskustani autolaturiin ja siihen se sitten unhottui. Enpä viitsinyt kääntyä takaisin, kun kumppanilla oli valoa kaksinkin kappalein matkassa. Kynä, se kätköilijän tärkein väline minulla sentään oli, vaan oliko hällä? En mitenkään vihjaile, mutta miettikääpä sitä. FTF kuitattiin MINUN kynälläni klo 02.31 😊

Uni ei meinannut tuon yöjuoksunkaan jälkeen minuun tarttua, vaikka väsyttikin. Jalkoja paleli, mutta en raaskinut vieressä tuhisevaa ukkoa enää hereille kolistella menemällä kaapista sukkia hakemaan. Yritin peittoa kääriskellä varpaiden ympärille ja vetää itseni kippuraan, mutta sitten rupesi tuo polvi väittämään, ettei sitä ole suunniteltu moisia kerrosmuodostumia varten. Ei tuo painopeitto varsinaisesti ole mielestäni lämmittävä, vaikka hiostava se kelistä riippuen kyllä osaa olla. Jatkoin sitten varvasheiluttelua, kunnes joskus puoli kuuden jälkeen nukahdin. Tulihan siinä sitten reilut kolme varttia kuorsattua ennen kellonsoittoa.

Yhdeksäksi sitten Hoitokeskukseen. Parkkitaloa en sairaalalla ole koskaan nähnyt noin täytenä! Oli liukkaaksikin lattia siellä muuttunut, joten suosiolla hipsuttelin jalkakaistaleita myöten ovelle ja ulos. Sain tuon ihanan ukon mukaani, itse oli jo ajoissa tarjoutunut. Harmittaa, etten itse ollut vastaavaa ymmärtänyt tarjota, mutta toisaalta saattaa olla niinkin, että minähän olin tuolloin ehkä itse töissä 😐... Talon sisälläkin oli ilmoittautumisten äärellä paljon sakkia, mutta noihinpa ei tarvinnut jäädä norkoilemaan. Suoraan peremmälle vain! Se, mitä Novassa voi kritisoida, ne ovenavauspainikkeiden sijainnit. Aina joutuu pyörimään ja lukemaan teipattuja lappusia ja miettimään tarkoittaako esim. "ovenavauspainike oikealla takana" lukuhetkellä oikealla takana olevaa, vai sitä, mikä on takanani ja oikealla sitten kun olen kääntynyt. Vähän joka lähtöön niitä siellä on ja sitten niiden viereen on erilaisia paperilappuja teipattuna. "K2", "Henkilökunnan ovi." No, eiköhän ainakin tuo reitti tule tämmän talven aikana tutuksi. Sen olen jo oppinut, että ovien vierestä avausnappeja ei kannata välttämättä etsiä.

Jäi ottamatta kuva tuosta K2-kyltistä. Eikös sen huiputtaminen ole jotenkin tavoiteltavaa? Siellä kuitenkin tänään olimme!

Eipä kovin kauan tarvinnut aulassa istuskella, kun tulivat jo nimeltä huutelemaan. Oli siipalle tuttu hoitaja, tapaus, jota minulle takavuosina kovasti kehuttiin. Tunnistaminen oli heillä molemminpuolista ja se tuntui hyvältä. Oli todella mukavaa, että juuri tämä Kati oli tänään minunkin hoitajani. Värjätty irokeesin tapainen hällä. Saimme molemmat mennä sinne pelipaikoille, eväskaapin kautta. Mehun otin, eikä tuota aamupalaa saattajalle tarjolla ole. Ymmärrettävää. Tilaa tippapaikoilla oli tuossa vaiheessa aamua vielä yllin kyllin - petejä vaikka kuinka paljon ja kaksi säädettävää tuoliakin tarjolla. Toiseen niistä istahdin ja sittenpä rupesikin homma etenemään. Voi kuinka arvostan suoraa puhetta ja huumorintajua, molempia tältä Katilta löytyi. Selitti jokaisen narahduksen, mitä tekee ja miksi. Osasi kertaheitolla tipankin laittaa ja teippasi sen niin hyvin kiinni, tokkopa helpolla olisi epähuomiossa irronnut. Lämpötyynyillä suonen huijasi näytille. Suolasivat minut ensin. Häkellyin, että minusta näemmä irtoaa jotain "niin last season" -läppää, vaikka luulin olevani kovinkin omaperäisen kekseliäs. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Opin, eteen todellakaan ollut ainoa, jolla tilanteesta näin joulun alla on tullut mieleen tuoresuolattu kinkku. Lupasin nöyrästi, etten enää ikinä noita sanoja siellä päästä suustani. Ei Kati tuosta kiukustunut, hersyvästi nauroi. Ei myöskään luvannut antaa minulle "älä sano näitä muka-vitsikkäitä lauseita tässä tilassa" -listaa. Aina välillähän iltapäivälehdissä on moisia kauppojen kassahenkilöiden näkökulmasta kirjoitettuna, joten kaipa niitä hoitajaperspektiivistäkin katsoen on olemassa.

Laittelipa sitten vielä pahoinvoinninestolääkettäkin minuun valumaan, mahtoikohan olla Ondansetron nimeltään tuo liemi. Tarvittaessa sitten huomenna kotona muuta lisäksi, jos alkaa etoa tai epäilyttää. Sittenpä olikin vuorossa se kuuluissa euroopanmarjakuusi. "Tappaa talossa ja puutarhassa." Sain kylmähanskat ja -sukat, kuulemma saattavat estää kynsien lähtemistä. Kynsilakastakin on moiseen apua, kertovat. Molemmista olin netin syövereistä jo lukenutkin ja hanskoja osasin kyselläkin. Kynnetkin saivat eilen jotain lakkaa, alussellaista, mutta täytyy ehkä hankkia ihan jotain väriäkin. Tai vaikka kaikki sateenkaaren värit, nythän on aikaa opetella taas tuo lakkaamishommakin. Joskus nuorena mulla oli monenvärisiä Cutexin lakkapulloja ja kaiken maailman kynsiin laiteltavia siirtokuvia. Sydämiä ja ankkureita ja mitä kaikkea niissä liuskoissa olikaan. Lempilakkani ostin joskus Vuoksenniskalta pääkadun varrelta. Se ei ollut Cutexia, merkkiä en muista, mutta väri oli tekstin mukaan "electric blue". Lähinnä helmäis-metallihile-vaaleanvihreää se sinisyysväitteistään huolimatta oli, ja siitä pidin! 

Mutta nuo kylmähanskat ja -tossut...pakkasesta suoraan, alushanskat ensin käsiin ja tossut omien sukkien päälle. Tänäkin aamuna välttelin ihan laiskuuttani avantoa, suihku oli olevinaan muka tarpeellisempi, joten oli vallan mukavaa saada tuollaiset viilennykset talon puolesta. Kylmähattua en edes kysynyt, ajattelin, että en tuon hiusshown vuoksi rupea mitään ylimääräisiä yrittämään. Tukka lähtee, jos ja kun lähtee.

Pakastesukat.

Siihen varsinaiseen tippaan eli docetaxeliin tai tuttavallisemmin dokeen takaisin. Ensimmäisen vartin Kati tuijotteli minua. Kuulemma ne mahdolliset allergiaoireet tuona aikana ilmestyvät ja silloin tarvittaisiin hänen ammattitaitoaan. Kaikenlaisia painontunteita rinnalla tai kovaa kipua selässä ja mitä kaikkea niitä olikaan. Vaikutti siltä, että minä ja doke olimme siinä suhteessa sovussa, koska en mitään tuntemuksia saanut. Eikun valehtelen, pienen ohimenevän hetken tippakädessä tuon vartin aikana tuntui jotain uutta, sellainen outo kihelmä jonkin verran kanyylin yläpuolella, mutta se oli sen verran lievää ja lyhytkestoista, että meni ohi, ennen kuin Kati sai edellisen juttunsa loppuun. En sitten siitä tullut edes maininneeksi.

Lientä tarjolla!

Hovidokumentoija joutessaan ikuisti tämänkin.

Sain hurjan määrän erilaisia oppaita, jotka käsittelivät niin ravintoa kuin hampaidenkin hoitoa. Siippa niitä siinä lueskeli ja ristiriitoja samalla bongaili. Sellaisen minulle referoidusta muistan, että hammaslääkärit eivät oppaassaan tietenkään suosittele jatkuvaa napostelua, mutta sytomyrkytetyn potilaan ruokahaluttomuudesta huolestuneet asiantuntijat siihen nimenomaan kehottavat. Kaikenlaista muutakin opastusta sain ja osaan varautua seuraavat ajat kantamaan toisessa taskussa ripulilääkettä ja toisessa ummetuslääkettä. Onhan sitä kauhun tasapaino pystyttävä säilyttämään. Ammutaan sitten varpusparvia kovapanoksilla, jos sellaista ohjelmassa on.

Kati selitti minulle kaiken, mitä lääkäri oli kirjoitellut ja vakuutti, että ennuste näillä minun tiedoillani on varsin hvyä. Hiukan häneltä peräsin logiikkaa sille, miksi eräällä syöpäsanastosivustolla kerrottiin HER2 negatiivisen olevan "parempi" vaihtoehto kuin HER2 positiivinen, jos positiiviseen kuitenkin on olemassa täsmälääkkeet, negatiiviseen ei, ja triplanegatiivinen on kuitenkin se huonoin homma. Yhdessä siinä sitten kohauttelimme olkapäitämme tälle tiedolle. Kati antoi (pyynnöstäni) tuonkin paperin siipalleni. Tämä kyselemään paperin nähtyään, että noinko vanha minä olenkin 😂. Selitys iälleni löytyi saman tien, olihan tuo minun kanssani samalla huumoritasolla majaileva puolisoni jo alkumetreillä Katin kysellessä henkilötietojani puuttunut asiaan välihuomautuksella: "Ai sä tänään esiinnyt tuolla nimellä?" Katin huumorintajua mittailtiin siis jos silloin ja toimivaksi havaittiin. Havaintomme sai vahvistusta, kun Kati hoksasi yhtä aikaa minun kanssani, ettei papereissa oleva ikä ilmiselvästikään ole minun ikäni, vaan hänen ikänsä, jona esiinnyn! Tämän yhteistuumin tuolle papereihin perhetyvälle miehelle selvitimme ja kaikki olivat jälleen tyytyväisiä.

Sain myös unohtuneeksi tai hukkaamakseni luulemani maksusitoumuksen sitä mahdollista peruukkia varten. En edes ehtinyt sen perään kysellä eli aivan ajallaan ja oikean protokollan kautta se tuli. Samalla Kati sitten tarjoilikin pengottavakseni lahjoituksina tulleita sukkia ja pipoja sun muita myssyjä. Hypistelin virkattuja pipoja ja ommeltuja myssyjä. Yhden pipon valitsin, vaikka sitä nyt olemassa olevan tukkani päälle jouduinkin sovittamaan ja se saattaa löysäksi jatkossa osoittautua, ja kurillani rupesin tivaamaan, että ehkäpä sukatkin saisin? Sukille olisi aina tarvetta, mutta ne miellyttävimmän väriset olivat mielestäni aavistuksen isoja. Näiden mainittujen myssyjen kaavoihin taisinkin viikolla törmätä Siskolan sivuilla. Ompeleminen ei ole koskaan ollut juttuni, muuten saattaisin tuollaisia väkertää mukaani tuonne vietäväksi, ehkä itsellenikin pari tekisin kokeeksi. Jos joku tämän mahdollisesti lukeva henkilö noista myssyistä innostuu, huomatkaa, että kaavan laatija ei salli sitä käytettävän myyntituotteisiin. Rehellinen ihminen ottanee tämän huomioon!

PIPO!

Tuota myssyn reunaa ja lähtevää tukkaani mietin. Entäpä jos tämän kuontalon leikkaisi, länttäisi leikatusta reunastaan teippiin ja vähän liimalla vahvistasi. Sitten taittelisi teipin reunukseksi ja ompelisi siihen tarranauhan kiinni ja pipoon toisen. Saisiko pipoon siirrettävän "hiuslisäkkeen" aikaiseksi vai tulisiko vain homssupään, kiroilua ja kämpän täyteen irtohiuksia? Hetki aikaa ideaa harkita, ennen kuin karvat kehnoksi ehtivät mennä.

Kati siitä sitten ponnahti ja sanoi lähtevänsä katsomaan, josko toisella puolella olisi lisää sukkia. Toppuuttelin, että ei tarvitse, en minä molempia kuitenkaan kehtaa viedä, mutta hän totesi olevan vallan joutilas hakemaan. Tuli tyhjin käsin takaisin. Totesin hälle tuossa vaiheessa (tai sitten tämä toteamus liittyi johonkin aivan muuhun hetkeen kuin tähän, en muistiini nyt luota), että mistähän teillekin oikein maksetaan, kun kaiken maailman joutuviin juoksemisiin on aikaa. Ohimenevän sekunnin murto-osan ajan luulin huumorin rajan nyt ylittyneen, mutta ei, kesti hän tämänkin ja jotain nasevaa heitti takaisinkin. Aivan loistava hoitaja, kunpa hän olisi minulla nuo tulevatkin kerrat 💓 Lupaan jatkossa edes yrittää olla asiallisempi.

Sitten rupesikin tippa lähenemään loppuaan. Kati oli parahiksi ollut jonkin aikaa jossain käymässä, mutta singahti juuri ennen H-hetkeä takaisin. Iloitsi siitä, että osasipa olla täsmällinen. Totesin hänen tätä suunnitelleen ja tulleen tarkoituksella hiukan aiemmin paikalle, jotta voisi täsmäiskuaan kehua, koska muuten en kuitenkaan olisi ymmärtänyt moista täsmällisyyttä ihastella. Tässäkin hän oli heti mukana. "Pahus, hoskasit juonen", tuhahti. Kati, sinunlaisiasi tarvitaan tässä maailmassa!

Tänne tulen mieluusti jouluviikolla takaisin, ellen heti huomisesta alkaen rupea sivuoirehtimaan vahvasti!