Sairausloman etuja

Sairauslomissa on etunsa: Ihminen pystyy elämään normaalielämää ihan valoisaankin aikaan ja  vaikka keskellä viikkoa. Viime aikoina meillä on ollut harvakseltaan yhteisiä vapaita viikonloppuja, joten ilolla olen ottanut vastaan nämä viikolle osuvat vapaat. Toistaiseksi ei oma olo edes aseta estettä elämiselle, ehkä pieniä hidasteita vain. 

Poikkesimme eteläisessä Suomessa nauttimassa taiteesta. Pidin väreistä, pidin eläimistä ja pidin ihmisistä. Pidin myös paikalla olevien ihmisten eli taiteilijan itsensä ja miehensä tapaamisesta. Samoissa merkeissä reilu vuosi sitten treffasimme. 

Ritva Kovasin: Liljat (öljyväri, 2021), Päiväuni (öljyväri, 2021), Tiikerin katse (öljyväri, 2021), Kissanpäivä (öljyväri, 2021) ja Tiikerililja (öljyväri, 2021)

Ritva Kovasin: Aavikon kaunotar (öljyväri, 2021)

Ritva Kovasin: Kun tiikeri sai siivet (monotypia, puupiirros, 2021)

Ritva Kovasin: Kaipaus (öljyväri, 2019)

Taidepläjäyksen jälkeen oli aikomus poiketa muutamalla kätköllä, mutta käytännössä taisimme ajella melko suorilla kohti lähisuvun olinpaikkaa. Lapsenlasten halailu pitkästä aikaa oli vallan mukavaa. Yleensä olen könynnyt lattialle koirankin viereen halaamaan sitä ja välttelemään sen yli-innokkaita "syön-sinun-korvasi" -lähentely-yrityksiä, mutta nyt en uskaltanut. Jonkinlainen tissinsuojeluvaisto toimi. Oli kivaa, että saatoimme keskellä viikkoa jäädä myös yöksi tuonne "kauaksi kotoa". Yleensä nämä tällaiset keikat on tehty viikonloppuisin, jolloin vierailun kohteenkin viikonloppusuunnitelmat on lyöty sen päivän osalta lukkoon. Lisäksi viikonlopun liikenne on aina vilkkaampaa, joten senkin suhteen oli kiva käydä viikolla. Nyt tuo paluupäivä hiukan venähti aiottua pidemmäksi, koska innostuimme poikkeamaan jokusella kätköllä. Tuli sentään hiukan ulkoiltuakin samalla. Kuvia ei tuolta reissulta paria hassua lukuunottamatta juurikaan tullut otettua. Yksi suurehko mänty ja yksi juoksuhauta matkan varrelle osui, molemmat Janakkalasta. Tiedän millainen on juoksukalja, mutta mahtaakohan "juoksuhautajaiset" olla jo lanseerattu termi? Voisi olla näyttävä tapahtuma 😎.

En tiedä, johtuiko näistä kahdesta liikehtivästä päivästä ja siitä, että halusin itse kotimatkan ratin takana istua, mutta tänään tuon leikkuuarven kainalonpuoleinen pää tuntui tavallista aremmalta. Melkoinen pattikin tuolla kainalon alla omaan sormeen tuntuu. Olin muutenkin tänään liikkeellä, koska piti poliklinikan käskystä käydä näyttämässä hampaita lääkärille, ennen kuin hoidot alkavat. Ovat sitten kunnossa, jos sytoihin päädytään. Hammaslääkäri oli sama, joka syynäsi purukalustoni puolitoista vuotta sitten ennen tuota polven tekonivelleikausta. Minä en häntä tunnistanut, ei mulle yleensäkään mitään käyttökelpoisia muistijälkiä ihmisistä jää. Kehui kovasti näkemiään röntgenkuvia, oli edellisiin niitä verrannut ja totesi minun kasvattaneen uutta luuta leukoihini. Kehui paikkojen vähäistämäärää ja syynäiltyään ihan livenäkin hampaitani totesi reikiintymisen olevan jo ohi (en tiennytkään, että sellainenkin voi loppua). Tosin varoitteli, että jos sytoihin mennään, tilanne voi muuttua. Kertoili suun hoidosta ja suositteli purskuttelemaan suola-soodavedellä, ei käyttämään mitään apteekin aineita moiseen. Kovin kehui hampaitani ja kiitteli, että osaan niitä kuulemma hoitaa. No, olen viime vuosina oppinut. Harmi, etten aiemmin jo tuota taitoa täysin haltuun ottanut. Parodontiitti vasta opetti. Mutta kiva oli kuulla, että edes jossain olen onnistunut!

Radiossa useaan kertaan mainitsivat, että Keski-Suomen terveydenhoidossa puhelimeen vastaaminen on edelleen sangen pitkissä kantimissa. En siis viitsinyt ruveta soittelemaan tuon aran rinnan takia, vaan ajelin suoraan terveyskeskukseen kysymään, olisivatko he minun kengissäni asiasta huolestuneita. Eipä tällainen oli onnistunut ilman sairauslomaa, vaan olisi pitänyt joko jonotella puhelimessa tai odotella takaisinsoittoa, jota ei kuitenkaan hyvään aikaan tulisi. Vastaanottohenkilö luukulla oli sitä mieltä, että ihan on tarpeeksi tämän syövän kanssa jo muuta mietittävää, joten tästä ei ylimääräsitä viikonloppuhuolta oteta. Antoi ajan lääkäriin parin tunnin päähän ja neuvoi tulemaan vartin verran ennen sitä, jotta ehditään tulehdusarvot katsoa. Tein työtä käskettyä.

Ajallaan tuli hoitaja hihkumaan verinäytteeseen. Kokeli, onko mulla kylmät sormet, tahtoi tietää, tuleeko veri helposti. Jaa, vai että sekin vaikuttaa...? Rupesin sitten sormiani siinä joutessani hieromaan ja napsuttelemaan, eipä ainakaan lämpötilasta jäisi tämä kiinni. Minunkin lämpötilani mitattiin. En käynyt kuumana, 36,2 °C. Aika vähän mulle. Nappasi sitten sormenpäähän reiän hän ja rupesi tiristelemään. Kauanpa sai sormeani likistellä, ennen kuin se piskuinen pillinpätkä oli riittävän täynnä. Ehkä olin sittenkin hyytävä ämmä. 

Tuossa istuessani ohitse pyyhälsi useita henkilökunnan jäseniä. Minusta on oikein tervehtiä ihmisiä ja heille nyökkäilin. Useimmat nyökkäsivät takaisin, yksi nuori tohtoriksi tulkitsemani nainen hihkaisi kohdallani: "Terve!" Meinasin vastata, että enkä ole, mutta hillitsin itseni ja tyydyin asiallisesti tervehtimään. Naureskelin mielessäni hänen ilmiömäiselle kyvylleen todeta potilas terveeksi. Varmaankin olisi vakuutusyhtiöiden mieleen tuo lääkäri 😁.

Lääkärin luokse pääsi sitten lopulta vartin luvattua myöhemmin. Oli mukavaa, että tyyppi oli sama, joka reilu vuosi sitten tuon koipeni leikkauksen jälkeen suhtautui sangen vakavasti sen kerran oireisiin. Opin silloin häneen luottamaan, joten nyt oli hyvä mennä hänen syyniinsä. Kyseli tuloni syyt ja tahtoi nähdä tapauksen. Nähdessään huudahti: "Eihän sitä olekaan poistettu!" No niin, ei, tämä on sellainen osapoisto. En tiedä, mistä hän oli saanut päähänsä muuta, mutta oli jokseenkin yllättynyt nähdessään rinnan. Ja minä hölmö en tajunnut toivottaa hyvää miestenpäivää. Alkuhämmennyksestään selvittyään tohtori ei kuitenkaan ollut huolissaan näkemästään ja tuntemastaan. Kertoili, millaisia röllyköitä vanhan terveyskeskusrakennuksen aikana joillakin leikatuilla oli sormissaan tuntenut. Sitten yhdessä tuijottelimme hänen koneensa ruudulta, mitä lääkäreitten wikipedia neuvoo leikkausten jälkeisille pateille tekemään. "Sen voi punkteerata ja tyhjentää tai antaa valua itsekseen tyhjäksi tai antaa olla sellaisena, koska voi se kadotakin." Koska pattini ei hänen mielestään ollut kovin suuri, eikä sellainen nestepussimainen "röllykkä", kannatimme molemmat sen rauhaan jättämistä. Etenkin, kun tulehdusarvot olivat <5. "Ei ole tulehdusta. Vielä." "Ei se ole kovin suuri. Vielä." Kyselin, arveleeko hän minun säilyvän hengissä tikinpoistoon saakka. "En tiedä omaakaan hengissäpysymistäni. Kaikella todennäköisyydellä olet hengissä. Vielä." Keskustelumme päättyi siihen, että hän totesin tämän olevan normaalia. Halusin testata häntä ja kysäisin: "Että siis olen normaali?" Hän vilkaisi silmälasiensa yli, hymyili vinosti ja vastasi: "Vielä."

Hyvä näin. On paljon helpompi elellä viikonloppu näine tuntemuksineen, kun tietää, ettei ainakaan tulehdusta ole. Eipä se sinänsä ihme ole, että kipuja on, melko lailla jyrän alle jääneeltähän tuo näyttää. Kunhan tikit saa pois, luulisi tuon kainalon puolen haavanpäänkin rauhoittuvan. Sitä paitsi ei nuo kivutkaan mitään kovia ole, lähinnä kai ärsyttäviä. Koko ajan jotain tuntemuksia. Sellaisia, jotka houkuttavat pitämään käsivarren irrallaan vartalosta. Rintaliivitkin painavat, mutta meinasin olla niiden suhteen ainakin puolikuuliainen sen käsketyn kahden viikon ajan. Tosin yöksi sallin itselleni hieman helpotusta. Vanhat Santiagon-vaellukselle ostetut Sloggin rimpulat saavat öisin leikkiä "tukevia liivejä". 

Hyvän päivä kruunasi hiukan ennen iltakymmentä OmaPostiin kilahtanut suolistosyövän seulontatulos: Normaali olen heidänkin mielestään. Kaksi syksyn kolmesta joukkoseulonnasta meni siis kuten pitikin, voi rauhassa ainakin toistaiseksi keskittyä selättämään tätä yhtä.