Ammattitaitoista väkeä!
Kaupasta tarttui eilen mukaan kahdet tissiöt. Niillä toisilla voi kuulemma ruveta myös joogaamaan ja toisilla juoksemaan. En minä sitä joogaa rupea, ei ole koskaan minua luokseen kutsunut. Juokseminen olisi mukavaa! Onkohan liivikauppiaan sana vahvempi kuin ortopedian fyssarin? Jälkimmäinenhän kielsi minulta juoksemisen. Tiukassa paikassa vetoan siihen, että liivitädin lupa on tuoreempi, muuttuuhan ne käräjäoikeudenkin päätökset aina hovissa.
Niin, voihan olla, että nämä ostokset kaikkien tulevien vajausten ja turvotusten myötä osoittautuvat kelvottomiksi, mutta oli pakko. Näillä pärjätään nyt.
Omakannassa oli minulle vieras sana: skintigrafia. Asiayhteydestä kyllä tiesin, mikä se on, mutta mielenkiinnosta piti googlata. Kaksi ensimmäistä linkkiä johti Hyvinkään Hevossairaalaan. Tämä hevonen ei nyt Hyvinkäälle lähde, vaikka siellä kiinnostava taidenäyttely olisikin. Tämä kaakki suuntasi tuohon paikalliseen mustaan laatikkoon, jota Novaksikin kutsutaan.
Hiukan etuajassa olin, mutta niinpä sitten vastaavasti ehtivät alan ammattilaisetkin tuolla Novassa olla. Ennen aikojani pääsin eteenpäin penkiltä. Jo siinä odotusaulasta toimenpidehuoneeseen hoitajan rinnalla kävellessäni mainitsin hälle piikkipelostani. Hän kyseli, haluanko tietää etukäteen, mitä tehdään vai onko parempi, ettei minulle kerrota. Sanoin sen verran jo asioihin perehtyneeni, että pääpiirteet tiedän ja koska olen hänen kanssaan samaan suuntaan kulkemassa, enkä ole paikalta paennut, kertominen on ihan ok. Hän arveli, etten enää edes ehdi pakoa tekemään. Hah, valistin häntä, jotta hoitajakin voidaan taklata ja sysätä makkaralle käytävällä lojuvan sairaalapetin alle hetkeä ennen potilaan pakenemista. Huoneeseen saakka pääsimme kuitenkin asiallisessa järjestyksessä.
Toinenkin hoitaja paikalle ilmestyi. Tämä ensimmäinen ilahtui lajitoverin nähdessään, naureskeli minulle jotain siitä, että onpa ainakin apuvoimia karkaamiseni varalle. Sitten yhdessä tälle viimeksi paikalle tulleelle selvitimme, että olin uhkaillut väkivallalla ja kaikkien on ehkä syytä olla valppaana. Hetken hän näytti huolestuneelta, ennen kuin tajusi. Asiaakin juttelimme, yhdessä pohdimme sitä puudutusvaihtoehtoa. Eivät voineet luvata, mutta kunhan lääkäri tulisi, siitäkin voisi kysyä. Samassa lääkäri sitten petin vieressä seisoikin. Ei ollut lainkaan hankala häntä taivuttaa puudutusmyönteisten joukkoon. Sanoi voivansa kyllä ihon puuduttaa, mutta ei muuta ja niin sitten tekikin. Kaikenlaista höpöttelimme. Kertoilivat, mitä tehdään. Mainitsin sen verran googlanneeni, että jonkin Novaan liittyvän opinnäytetyön aiheesta löysin ja sitä sen verran lueskelin, että oleellisen tiedän. Ilahtuivat kovin tiedosta, että tuollainen netistä löytyy, tosin arvelivat, että se on vanhan sairaalan aikana tehty. Tiinan tekemäksi epäilivät, lieneekö sama? (Tarkistin, oli sama. Nova tai vanha sairaala, minulle kuitenkin keskisuomalainen keskussairaala. Tässä linkki työhön Langan varassa/Tiina Hasun opinnäytetyö
Jossain vaiheessa tohtori käski minun olla hiljaa, koska tarvitsi tärisemättömän potilaan. Olin sitten hiljaa, mikä puolestaan johti siihen, että hän kohta kysyi, onko minulla kaikki hyvin, kun en sano mitään. Mainitsin edellisestä ohjeestaan, jolloin hoitaja riemuitsi potilaasta, joka kuuntelee, mitä lääkäri sanoo. Totesin vain, että on arvon lääkärillä enemmän aseita kuin minulla, enkä siis tohdi käskyjään vastustaa. Langanlaittajalääkäri hihkui, että ”on enemmän on, neuloja paljon. JA ON VEITSIKIN!” Voi ihana huumorintaju hänellä 💓. Mieluusti olin toimenpiteen ajan silmät kiinni, mikä sekin innosti heitä vähän väliä vointiani tiedustelemaan. Rupesin vastailemaan ”hyvin voin, entäpä te?”. Olimme kaikki erittäin hyvävointisia, eikä kukaan karannut mihinkään.
Ei ollut mitään karkaamisen perustetta. Lääkäri Irina Kiuru, ulkomaalaisaksenttinen, tummatukkainen ja huumorintajuinen, asetti tarvittavan metallilangan kasvaimen kohdille erittäin taidokkaasti. Koko toimenpiteen aikana en tuntenut oikeasti mitään muuta, kuin sen puudutuspiikin pienen piston. Sitten langanpäät teipattiin napakasti paikalleen, etten niitä revi irti. Mammolla sitten vielä tarkistettiin, että paikallaan oli. Sieltä sitten tohtori Irina kuvia tutkittuaan huuteli kiitokset potilaalle. Potilas vastasi huudellen kiitokset lääkärille. Vielä tuli kopista vastahuuto: ”1 -1!” Tasapeli, uusintaottelua en kaipaa. Mutta tätä lääkäriä kyllä kehun!
Seuraavana oli vuorossa isotooppien pistely minuun, jotta pääsisivät gammakuvailemaan. Nuori hoitajapoika katseli teippauksia ja mietti, että missähän kohdalla se lanka on. Opastin, kerroin, että meni teipit kuulemma hiukan liian alas hänen työvaihettaan silmällä piten, mutta hän kuulemma osaa sen verran niitä irottaa, että pääsee asiaansa. Näin ne edellishuoneen hoitajat olivat sanoneet. Tästä rohkaistuneena hän sitten irrotteli hiukan. Oli vahvasti sitä mieltä, että olisi hyvä edes lähelle sitä oikeaa rinnanneljännestä ne aineet pystyä tuikkaamaan. Olin kanssaan samaa mieltä. Nyökyttelin ja totesin, että vähintään moinen osumatarkkuus on huomiselle kirurgillekin ihan toivottavaa.
Sitten tunniksi takaisin aulaan odottelemaan, että rupean tarpeeksi laajalti säteilemään. Siinä joutessani silmäilin seinille ripustettua taidetta. Riitta Uusitalon laukkaavia hevosia oli melko monta – ei siis mennyt tuo aamuinen hevossairaalagooglailu täysin pieleen! Harmillisen vaikea kuvata heijastavia pintoja.
Kirsi Neuvosen työt esittelivät faunan sijasta flooraa. Taidenäyttelyyn siis pääsin, vaikken Hyvinkäälle lähtenytkään.
Viimeinen tänään kohtaamani laite lopulta metsästi niitä säteileviä aineita ja sen äärellä ammattiaan harjoittava nuori hoitaja piirteli minuun tussilla merkkejä, jotta huominen kirurgikin osaisi oikeasta paikasta tutkimuksiaan tehdä.
Nyt sitten yritän pysytellä nätisti langattuna huomisaamuun, jotta päästään kunnialla varsinaiseen asiaan. Tästä se lähtee!
Niin, voihan olla, että nämä ostokset kaikkien tulevien vajausten ja turvotusten myötä osoittautuvat kelvottomiksi, mutta oli pakko. Näillä pärjätään nyt.
Omakannassa oli minulle vieras sana: skintigrafia. Asiayhteydestä kyllä tiesin, mikä se on, mutta mielenkiinnosta piti googlata. Kaksi ensimmäistä linkkiä johti Hyvinkään Hevossairaalaan. Tämä hevonen ei nyt Hyvinkäälle lähde, vaikka siellä kiinnostava taidenäyttely olisikin. Tämä kaakki suuntasi tuohon paikalliseen mustaan laatikkoon, jota Novaksikin kutsutaan.
Hiukan etuajassa olin, mutta niinpä sitten vastaavasti ehtivät alan ammattilaisetkin tuolla Novassa olla. Ennen aikojani pääsin eteenpäin penkiltä. Jo siinä odotusaulasta toimenpidehuoneeseen hoitajan rinnalla kävellessäni mainitsin hälle piikkipelostani. Hän kyseli, haluanko tietää etukäteen, mitä tehdään vai onko parempi, ettei minulle kerrota. Sanoin sen verran jo asioihin perehtyneeni, että pääpiirteet tiedän ja koska olen hänen kanssaan samaan suuntaan kulkemassa, enkä ole paikalta paennut, kertominen on ihan ok. Hän arveli, etten enää edes ehdi pakoa tekemään. Hah, valistin häntä, jotta hoitajakin voidaan taklata ja sysätä makkaralle käytävällä lojuvan sairaalapetin alle hetkeä ennen potilaan pakenemista. Huoneeseen saakka pääsimme kuitenkin asiallisessa järjestyksessä.
Toinenkin hoitaja paikalle ilmestyi. Tämä ensimmäinen ilahtui lajitoverin nähdessään, naureskeli minulle jotain siitä, että onpa ainakin apuvoimia karkaamiseni varalle. Sitten yhdessä tälle viimeksi paikalle tulleelle selvitimme, että olin uhkaillut väkivallalla ja kaikkien on ehkä syytä olla valppaana. Hetken hän näytti huolestuneelta, ennen kuin tajusi. Asiaakin juttelimme, yhdessä pohdimme sitä puudutusvaihtoehtoa. Eivät voineet luvata, mutta kunhan lääkäri tulisi, siitäkin voisi kysyä. Samassa lääkäri sitten petin vieressä seisoikin. Ei ollut lainkaan hankala häntä taivuttaa puudutusmyönteisten joukkoon. Sanoi voivansa kyllä ihon puuduttaa, mutta ei muuta ja niin sitten tekikin. Kaikenlaista höpöttelimme. Kertoilivat, mitä tehdään. Mainitsin sen verran googlanneeni, että jonkin Novaan liittyvän opinnäytetyön aiheesta löysin ja sitä sen verran lueskelin, että oleellisen tiedän. Ilahtuivat kovin tiedosta, että tuollainen netistä löytyy, tosin arvelivat, että se on vanhan sairaalan aikana tehty. Tiinan tekemäksi epäilivät, lieneekö sama? (Tarkistin, oli sama. Nova tai vanha sairaala, minulle kuitenkin keskisuomalainen keskussairaala. Tässä linkki työhön Langan varassa/Tiina Hasun opinnäytetyö
Jossain vaiheessa tohtori käski minun olla hiljaa, koska tarvitsi tärisemättömän potilaan. Olin sitten hiljaa, mikä puolestaan johti siihen, että hän kohta kysyi, onko minulla kaikki hyvin, kun en sano mitään. Mainitsin edellisestä ohjeestaan, jolloin hoitaja riemuitsi potilaasta, joka kuuntelee, mitä lääkäri sanoo. Totesin vain, että on arvon lääkärillä enemmän aseita kuin minulla, enkä siis tohdi käskyjään vastustaa. Langanlaittajalääkäri hihkui, että ”on enemmän on, neuloja paljon. JA ON VEITSIKIN!” Voi ihana huumorintaju hänellä 💓. Mieluusti olin toimenpiteen ajan silmät kiinni, mikä sekin innosti heitä vähän väliä vointiani tiedustelemaan. Rupesin vastailemaan ”hyvin voin, entäpä te?”. Olimme kaikki erittäin hyvävointisia, eikä kukaan karannut mihinkään.
Ei ollut mitään karkaamisen perustetta. Lääkäri Irina Kiuru, ulkomaalaisaksenttinen, tummatukkainen ja huumorintajuinen, asetti tarvittavan metallilangan kasvaimen kohdille erittäin taidokkaasti. Koko toimenpiteen aikana en tuntenut oikeasti mitään muuta, kuin sen puudutuspiikin pienen piston. Sitten langanpäät teipattiin napakasti paikalleen, etten niitä revi irti. Mammolla sitten vielä tarkistettiin, että paikallaan oli. Sieltä sitten tohtori Irina kuvia tutkittuaan huuteli kiitokset potilaalle. Potilas vastasi huudellen kiitokset lääkärille. Vielä tuli kopista vastahuuto: ”1 -1!” Tasapeli, uusintaottelua en kaipaa. Mutta tätä lääkäriä kyllä kehun!
Seuraavana oli vuorossa isotooppien pistely minuun, jotta pääsisivät gammakuvailemaan. Nuori hoitajapoika katseli teippauksia ja mietti, että missähän kohdalla se lanka on. Opastin, kerroin, että meni teipit kuulemma hiukan liian alas hänen työvaihettaan silmällä piten, mutta hän kuulemma osaa sen verran niitä irottaa, että pääsee asiaansa. Näin ne edellishuoneen hoitajat olivat sanoneet. Tästä rohkaistuneena hän sitten irrotteli hiukan. Oli vahvasti sitä mieltä, että olisi hyvä edes lähelle sitä oikeaa rinnanneljännestä ne aineet pystyä tuikkaamaan. Olin kanssaan samaa mieltä. Nyökyttelin ja totesin, että vähintään moinen osumatarkkuus on huomiselle kirurgillekin ihan toivottavaa.
Sitten tunniksi takaisin aulaan odottelemaan, että rupean tarpeeksi laajalti säteilemään. Siinä joutessani silmäilin seinille ripustettua taidetta. Riitta Uusitalon laukkaavia hevosia oli melko monta – ei siis mennyt tuo aamuinen hevossairaalagooglailu täysin pieleen! Harmillisen vaikea kuvata heijastavia pintoja.
 |
Laukka (2002) |
 |
Vaaleansininen, laukkaava hevonen (2002) |
 |
COB (2004) |
 |
Punainen, seisova hevonen (2002) |
 |
Sininen, laukkaava hevonen (2002) |
Kirsi Neuvosen työt esittelivät faunan sijasta flooraa. Taidenäyttelyyn siis pääsin, vaikken Hyvinkäälle lähtenytkään.
 |
Iso päivänkakkara, sarjasta Kasvitieteellisen puutarhan tyttäret (1995) |
 |
Lumme, sarjasta Kasvitieteellisen puutarhan tyttäret (1995) |
 |
Runoilijanarsissi, sarjasta Kasvitieteellisen puutarhan tyttäret (1995) |
Viimeinen tänään kohtaamani laite lopulta metsästi niitä säteileviä aineita ja sen äärellä ammattiaan harjoittava nuori hoitaja piirteli minuun tussilla merkkejä, jotta huominen kirurgikin osaisi oikeasta paikasta tutkimuksiaan tehdä.
Nyt sitten yritän pysytellä nätisti langattuna huomisaamuun, jotta päästään kunnialla varsinaiseen asiaan. Tästä se lähtee!
Kommentit
Lähetä kommentti