Pölyä, chiliä ja hiuksia

Ei kahta ilman kolmatta, sanovat. Pölynimurien kohdalla tuo ainakin näemmä pitää paikkansa. Tässä taloudessa on parikymmentä vuotta palvellut Nilfisk King, imuri, joka aikoinaan hankittiin liki kynnyksettömään taloon. Viimeiset kymmenen vuotta se on ressukka tapellut näiden nykyhuushollin kolmesenttisten kanssa. Sen lohdutukseksi lääniä ei täällä juurikaan ole, eikä noita ikäviä esteitäkään kovin monta. Ei tosin kovin kätevää säilytystilaakaan sille, melko kookashan se on. Tälle Nilfiskille tuli täällä asuessamme kaveriksi sellainen kätevä varsi-imuri. Helppo vetäistä pikaisesti sieltä sun täältä muruja ja sellaisia. Ei tarvitse kaivaa kaapista tuota jättiläistä (vaikka pienihän tuo esi-isä-Nilfiskeihin verrattuna on).

Nyt meille muutti Antton (nimi saattaa muuttua, myös Edelfelt ja Ronkainen on mainittu), tuollainen itsekseen hääräävä vekotin, jonka päälle kuuluisi minun mielikuvissani kissa istumaan ja vahtimaan sen tekemisiä. Nimeä se kaipasi, koska sitä huomasimme kehuvamme ja muutenkin sille juttelevamme, ja nimipäiväkalenterista sen majaksiasettumispäivältä löytyi mm. Ambrosius, Anton ja Anttoni. 

Anttonin alkutaival oli kivinen - se ei meinannut herätä henkiin. Valmistauduimme jo jättämään sille hyvästit ja petasimme petinsä poisvientiä vaille valmiiksi. Ei nimittäin ohjaamisen tarvittava appi suostunut toimimaan. Nettitutkailu paljasti, että ongelmia on ollut muillakin pitkin syksyä. Löytyi kuitenkin jonkin sortin vikasivusto, joka paljasti juuri tuon Anttonin saapumisillan olevan epäonnen ilta. Kovasti viisaat juuri tuolloin jossain merten takana hiki hatussa yrittivät jotain bugeja korjailla, joten annoimme tämän asian levätä yön yli. Se kannatti: Aamulla kaikki oli toisin!

Seuraavaksi pitikin sitten käydä noiden aiemmin mainittujen kynnysten kimppuun. Tämä kaveri nimittäin ei omin voimin niiden yli pääsisi. Sentin verran puuta pois ja elämä jälleen hymyili! Minähän en tuossa vaiheessa muuta tehnyt kuin keräilin lastuja ja sahanpurua. Siitäpä tuli mieleen, että lasketaanhan tämän pienen mökkimme varustuksiin myös tuo kaikenlaisen puuhastelujätteen keräilijä, pölyä, likaa ja märkää kavahtamaton keltainen mörkö, imuri sekin. Tuolta pihan perältä perheen puupuuhastelija sen nouti ja sen pussia sitten parin kynnyksenmadalluksen verran täytimme. Toiselle meistä tuli hiki, toiselle ei. Homma kuitenkin kannatti, koska nyt Antton iloisesti pääsee kirmaamaan pitkin poikin kartanoamme.

Eilen se minut jopa yllätti. Poikkesin pihalla autoa lumesta putsailemassa ja muutaman askelen siinä muutenkin lumentyöntimen kanssa lämpimikseni otin. Kun tulin sisälle, tämä hurjapää oli keittiössä riehumassa. Huushollin toinen osapuoli oli päättänyt tois puol kaupunkii kokeilla, toimiiko tämä etänä. Toimihan se. Sisälle tullessani Antton puski päätään keittiön tuoliin, joka oli ikävästi sen tiellä. Viimeksi tuolit oli nostettu pois, nyt mokoma tuotti päänvaivaa poloiselle. Eipä minun lapsuudessani olisi tällaisia vekottimia olisi osannut kuvitella olevan olemassakaan. Melkoinen siivousapu, olettaen, että ihminen osaa pitää kaikkialle levittäytyvät rojut pois sen jaloista. Lasten ja lemmikkien kanssa saattaisi olla hankalampaa sellainen.

Toinenkin arkielämän helpotus tähän talouteen "hankittiin". Komposti nimittäin jäätyi jo marraskuun puolella, vaikka yleensä moinen tapahtuu aikaisintaa hiihtoloman kieppeillä, mikäli olemme reissussa. Sen verran vähän meillä biojätettä tulee, että emme ole tuota biomassaa saaneet riittävästi ruokittua. Viimeisin tyhjentäminenkin jäi ehkä hiukan liian myöhäiseksi. Ei jaksettu tuveta ähräämään herätteiden, kuumien tiiliskivien, kuumavesikanisterieden tai pissimisten kanssa ja päädyimme siis kunnalliseen talviaikaiseen biojätekeräykseen. Toivat kuun alussa tuohon perittyyn, tallin takaa ihmisten ilmoille raahattuun, hämähäkinverkkojen peitossa olevaan ruskeaan pönttöön meille pussin ja kysyivät, että riittääkö, jos ensimmäinen tyhjennys on vasta tammikuun puolivälissä. "Juu, toki riittää!" Vahvasti kuitenkin vaikuttaa siltä, että ennen tuota ensimmäistä tyhjennystä täytyy vielä palata hetkeksi vanhaan ja viedä myös tuonne omaan kompsotiin tai huussiin kamaa. On nimittäin niin helppo käydä nakkaamassa tuonne biojäteastiaan, ei tarvitse ripotella kuivikkeita, eikä pöyhiä välillä. Eikä tapella jäätyneen kompostorinkannen kanssa. Tiivisteetkin siitä näemmä repsottavat, ei ihme, ettei lämpö siellä nyt säilynyt. Hiukkasen useammin tulee vajaitakin pusseja nyt vietyä pois keittiöstä haisemasta. Nuo paperiset pussit vievät astiasta aina oman tilansa, ei leviä aines tuonne niin tasaisesti kuin kompostiin, jonne niitä pusseja emme ole laittaneet. Tuo astia on kohta puolillaan, eikä edes joulukuun puoliväli ole käsillä.

Kummallisen hitaasti aika menee. Kolme viikkoa näiden sytojen välillä on huomattavasti pidempi kuin kolme viikkoa töissä. Useammin kuin kerran olen kalenterista tarkistanut ja ihmetellyt, että eikö todellakaan ole vielä kahtakaan viikkoa ensimmäisestä tiputuksesta mennyt. Haluaisin homman edistyvän. Tavallaan kuvittelin jotain oleellista unohtaneenikin, koska ei tarvitse mitään lääkkeitä popsia. Pari kertaa olen tänä aikana ottanut pahoinvointipillerin, nekin lähinnä varmuuden vuoksi. Sanoivat Novassa, että ei tarvitse olla varma siitä, onko paha olla, vaan jos yhtään sitlä tuntuu, että saattaapi etomaan ruveta, nappia naamaan vain. Olen siis käskystä tätä ennaltaehkäisevää työtä parit kerrat tehnyt. 

Kosteuttavia nenätippoja kävin ostamassa ja siihen oli syynsä: pakkaset. Nyt muutaman päivän olen etenkin aamuisin niistellyt punaisenkirjavia kuivia kokkareita. Jokunen ilta takaperin luulin jo, että ihan verta rupeaa nenästä tulemaan, tuntui niin ikävältä. Poltteli, kirveli. Olin niitä paljon puhuttuja sytojen sivuvaikutuksia odotellut ja itseäni silmällä pitänyt ja ajattelin, että nämäpä nyt saattavat juuri niitä sitten olla. Sitten tajusin, etttä olin aiemmin leikellyt chiliä aamusmoothieta varten ja jossain vaiheessa sitten niillä samoilla sormilla ilmeisesti nenäänikin hypistellyt. Ei ole viisasta moinen. Silmiä en sentään, onneksi, tällä kertaa ollut kaivellut. Sen sijaan tein jotain muuta ei niin viisasta. Koska minulta on nyt ymmärrettävistä syistä kielletty hormonikorvaushoito, mutta näitä ikävuosia ei kuitenkaan ole vähennetty, toimin saamieni ohjeiden mukaan vältelläkseni totaalikorppuuntumista, Ihan vinkkinä kaikille muillekin: Vaikka kuinka on kätensä pessyt, se chili ei ihan kertapesulla sormista noin vain loivene. Eikä niillä sormilla sitten kannata samana iltana ruveta Vagisan-puikkojen kanssa puuhaamaan. Jos et usko, kokeile itse. 

Sen tämä viimeisn kuukausi on kertonut, että viihtyisin eläkkeellä. Saa nukkua, saa tehdä, ei ole kiire, voi rauhassa huuhtoa nenää tai rasvata käsiään ja jalkojaan tai vaikka tuota kaikkea myöhästymättä mistään. Tämä aika on ollut erilaista, kuin aiemmat pidemmat sairauslomani. Nyt minuun ei koske, minun ei tarvitse käytttää päivän tunteja jonkun paikan aktiiviseen kuntouttamiseen ja jaksan tehdä kaikenlaista pillahtelematta milloin mistäkin syystä vähän väliä itkuun. Sen huomaan, että pitkäaikainen, kaiken läpi tunkeva väsymykseni on täällä kotona ollessa sentään hallittavissa. Töissä sille ei ole aikaa ja silti se on aina ollut läsnä. Vaikka viimeisimmästä kortisonitabletistakin on jo yli viikko aikaa, ihmettelen itsestäni löytyvää tekemisen halua. En esimerkiksi muista, milloin minä olen viimeksi tehnyt ruokaa! Meillä tuo pääkokki on jo monta vuotta pitänyt keittiön naruja hallussaan ja olen osallistunut hommiin sillä tavalla opastettuna. Tyyliin: "Mitäs mun pitäisi tehdä?" Sitten saamieni vinkkien mukaan pilkon paprikat tai ruodin kalan tms. Nyt viikolla tein kalasopan aivan itse, alusta loppuun! Ei siitä niin maukas tullut, kuin tuon oman keittiömestarin tekemät ovat olleet, vaikka samanlaista tavoittelin. Inkivääri olisi auttanut asiaa lähemmäs totuutta. Tänään minulla on suunnitteilla lasagnen väsääminen. Lienenkö viimeisten kymmenen vuoden aikana sitäkään saanut aikaan? Ruoka siis minulle maistuu edelleen vallan mainiosti, hiukan liikaakin. Ei nyt kuitenkaan kovin toivottavaa olisi enempien liikakilojenkaan haaliminen. Tuo syntymäpolvi on ruvennut oireilemaan, eikä se lisäkiloista ainakaan ilahdu. Nyt ei olisi mahdollisuutta ruveta sitäkin remppaamaan, olisi ensin yksi syöpä selätettävänä.

Virtaa näyttää riittävän toistaiseksi muutenkin. Oman kaappinikin eilen siivosin loppuun ja sain karsittua monia juttuja mappiin Ö. Hankkiuduin eroon mm. teinivuosilta peräisin olleesta shaalista, joka rupesikin jo hapertumaan eikä kestänyt enää pesua. Samoin isän vanha kylpytakki, niskasta jo revennyt, sai väistyä. Kymmenen vuotta kahta perintökylpytakkia vuoron perään käyttäneenä jatkossa käytän vain äidiltä perittyä. Se on vasta kertaalleen persuuksista parsittu kokoon. Joskus jälleen hankin oman, sitten, kun tuota ei enää voi käyttää.

Ystäväni, ymmärtäjäni, eilen kyseli, että niinkö siinä sitten kävi, etten juurikaan sivuoireita sytosta saanut. Niin siinä taisi käydä. Ummetus saattoi olla ihan kotoperäistäkin, vaikka voihan sen olla tipankin mukana tullutta. Jotain ohimeneviä ylävatsan ja kylkikaaren tienoiden ahdistuspuristuskummajaisia oli välillä, samoin päänsärkyjä, mutta kun nekin ovat olleet seuranani aina silloin tällöin aiemminkin. Nyt huomaan, etteivät nyt pariin päivään olekaan itsestään muistuttaneet. Kiinnostavaa seurata, ilmestyvätkö seuraavan tipan jälkeen takaisin. Varmaankin leikkauksen jäljiltä tuolla kyljessä on arka kohta, mutta sitä ei sivuoireeksi voi laskea. Välillä tuntuu, että se on kohollaan, käsivarsi kävellessä siihen ottaa kiinni ja aiheuttaa tuntemuksia. Samoin veikeä huomata, että jos nyt parit vartijaimusolmukkeet ihmiseltä viedäänkin, mutta ei sen suuremmin mitään kainaloa mennä tyhjentämään, siitä huolimatta olkavarressa lihas tuntuu kireältä ja vaikeuttaa vaikkapa jostain ylähyllyltä tavaroitten kurkottamista. Samoin leikellyn rinnan alla, kylkiluitten päällä on kipeä kohta. Mitä se siellä, eihän sinne ole mitään tehty!

Tänä aamuna nuo nenän punaiset kokkareet äityivät kertomaan, että ihan vertakin voi niistää. En nyt väittäisi tätä varsinaiseksi nenäverenvuodoksi, mutta koska pakkasetkin ovat jo paristakympistä lähemmäs viittä astetta laskeneet, saattaa tämä punaisus nyt sitten olla jonkin sortin sivuoire. Eilen illalla hiusten joukkopakokin rupesi ilmoittelemaan itsestään. Jäi pari ihan oikeaa nippua sormien väliin, kun illalla päätäni haroin. Niiden normi-irtoajien lisäksi. Jassoota, puolitoista viikkoa ensimmäisestä sytosta siis tämä minulla alkaa. Moni nettipalstoilla on kertonut, että toiseen sytoon sitten mennäänkin kaljuna. Tämän aamun kampaussessio antoi vahvistusta asialle. Paljonhan minulta on viimeisen vuoden aikana hiuksia lähtenyt, mutta ei se sentään ihan tällaista ole. Kuvassa viimeisimmän harjauksen saldo. 

Tästä se alkaa!

Vaikka hiusten lähteminen harmittaakin vietävästi, olen tavallaan siihen valmiskin. Pääsenpä edes hetkeksi eroon kaikkialle kasaantuvista irtohiuksista. Ei tarvitse jatkuvasti puseroista niitä nyppiä, ei tarvitse miettiä, vieläkö tämän päivän selviäisi pesemättömällä päällä vai onko ennen jonnekin lähtemistä vielä pakko ehtiä suihkuun. Ei tarvitse sietää pakkaskelillä inhottavasti sähköistyviä hiuksia. 

Ja silti. Joskus vuosia sitten Kreikassa lomailessamme Kriopigin rannalla kävelli vanha pariskunta. Naisella oli hopeanharmaat pitkät ja paksut hiukset, liki takamuksen päälle ulottuivat. Silloin niitä kateelllisena kauempaa ihailin ja ajattelin, että kunpa minullakin sitten joskus tuollaiset olisi. Harmaata minun päässäni alkaa jo kivasti olla, joskin jännästi nuo latvat pysyvät tuollaisina punaisina.

Punaharmaa pää.

Lienee kohta kaksikymmentä vuotta siitä, kun viimeksi päätäni värjännyt olen, joten olen ilmeisesti sitten jonkinasteinen punapää. Ja lapsena olin enkelikiharablondi, siitä todistaa tämä tuulikaapin seinällä roikkuva muotokuva. Miksikö tuulikaapissa? En halua omaa naamani seiniltä tuijotella, mutta eihän tuota nyt hukkaankaan voi heittää. Tuon taulun on maalannut YLE:n entisen ulkomaakirjeenvaihtajan, toimittaja Erkki Toivasen äiti, taiteilija Adele Toivanen. Valokuvan pohjalta hän on tuon tehnyt, itse hiukan mielikuvitustaan käyttäen. Minulla ei milloinkaan ole ollut tuollaista keltaista puhvihihaleninkiä. Sitä en tiedä, kuinka Adele on minun - ja veljeni - ikuistajaksi päätynyt. 

Muotokuva

Kaikenlaista tässä välillä tulee mietiskeltyä. Huomaan monen "kohtalotoverin" kommentteja nettipalstoilla lukiessani ajattelevani, että monelle rintasyöpään sairastuminen on näemmä vaikeampaa kuin minulle ainakaan vielä on ollut. Tarkoitan tässä nyt henkisiä vaikeuksia. Toki moni on sairastunut nuorena, tuoreena äitinä tai muuten kesken ruuhkavuosien. Kuolemanpelko on eri tavalla heillä läsnä. Usein noissa keskusteluissa huomaa myös sen, kuinka kannustetaan positiiviseen ajatteluun ja toivoon. Ymmärrän sen, vaikka en itse asiassa pidä missään asiassa postitiivista ajattelua välttämättä parhaana vaihtoehtona. Pikemminkin sen hyväksyminen, että huonojakin vaihtoehtoja on, eikä kaikki aina mene niin kuin toivoisi, saattaa vapauttaa elämään. Kun on kertaalleen nostanut ikävät asiat pöydälle ja katsonut ne läpi, tietää, mitä voi olla tulossa. Pikainen suunnitelma siitä, kuinka missäkin tilanteessa haluaisi toimia ja sitten voikin keskittyä tähän hetkeen ja ottaa rennommin. Ehkä tämä on sinisilmäistä ajattelua, mutta ei tämä minulla ajatuksena uusi ole. Kun ei viljele sen enempää perusteetonta positiivisuutta kuin pessimismiäkään, niin jalat realismin suossa tiukasti kiinni voi sitä toivoakin pitää yllä.

Ohhoh, aika laittaa näppäimistö hetkeksi jälleen syrjään, ettei mene typeryyksiin tämä. Nyt en viitsi enää ruveta kirjoitusvirheitä seitsemättä kertaa syynäämään. Saa mieluusti ilmoitella, mistä niitä löytyy.