Pakkasviikonloppu

Sanoivat, että ensimmäinen viikko sytojen jälkeen on pahin, sitten rupeaa palaamaan nahkoihinsa ja kolmas viikko on taas sellainen normaali. Sitten kaikki alkaa alusta. Olen ollut varpaillani tuon ennustetun pahan kanssa. Kuten aiemminkin jo kirjoittelin, ei minulla ole ollut juurikaan mitään tavallisuudesta poikkeavia oireita. Pakkaskausi, lumityöttömyys, muun arkiliikunnan huima väheneminen sairausloman alettua ja silkka laiskuus ovat vieneet liikkumisen vähiin. Mahahan minulla heti moisesta suivaantuu eli en senkään vaivoja mihinkään syöpähoitoihin liitä. Mitäpä tästä valittamaan, parempihan tämä näin on. Paitsi maha. Ja lonkat. Aamulla kävin jälleen niitä lammessa uittamassa. Mikäpä oli mennessä, kun vesi oli 25 astetta lämpimämpää kuin ilma 😆.

Pari päivää olen ollut hieman huolissani siitäkin, että ehkä olen unohtanut ottaa jotain lääkkeitä. Aiempi syöpäläishäätö tässä talossa oli sen verran monivaiheisempaa toimintaa, että pelkään oikeasti jättäneeni jonkun oleellisen pilleripurkin kokonaan hakematta. Toisaalta ekat kortisonitkin sain mukaani ja ne olen napsinut, samoin ensimmäisen sytojen jälkeisen piikin. Loput reseptit liittyvät lähinnä pahoinvointilääkkeisiin. KELA:n uuden kortin päätöskin tuli vasta perjantaina, joten eipä mulla olisi ollut mitään syytäkään mitään satasten lääkkeitä ilman sitä lähteä hakemaan. Ehkä tämä asia seuraavalla kerralla selviää.

Ruokahalu ei vielä ole mennyt. Sanoivathan nuo, ettei paino nyt sitten tämän session aikana saisi laskea, mutta ei sen nyt ensimmäisen viikon aikana mielestäni noustakaan pitäisi! Joulukin on vasta tulossa. Eilen sukujuhlissa saimme nauttia burmalaisista eväistä. Kevätrullia ja niitä sellaisia kolmion mallisia nyyttejä söisin vaikka kuinka, samoin erilaisia susheja. En minä niiden erityisnimityksiä tiedä, mutta hyviä ovat kaikki tyynni, vaikken innokas merilevän ystävä olekaan. Mielettömän hyvää burmalaista makkaraakin oli tarjolla - enpä olisi uskonut minkäänlaista makkaraa kehuvani, minähän en tavallaan melkein lihaa edes syö.

Ja arvatkaapa, otinko yhtään kuvaa?

Siivouspuuskakin iski. En väitä sitä kortisonikiihkoksi, vaan pikemminkin velvollisuudeksi ja esimerkin noudattamiseksi. Kun tuo toinen meillä asuva päätti, että jotain siivotaan tänään, jotain huomenna, päätin lyhyen yhteispuuhailun jälkeen vielä hiukan raivata omaa kaappiani. Kymmenen vuotta olen siellä säilönyt kirjoja ja karttoja, joita meillä ei rehellisesti sanoen mahtuisi säilömään. Meillä ei ole sisällä minkäänlaista varastotilaa, ei lämmintä kellaria tai vinttiä. Ainoa järkevä asumistapa tässä minimökissämme vaatii minimalistista omistamista. Tai vaatisi. Ei ainakaan sellaista ylimääräistä varmuuden vuoksi tallettamista. Kuka esim. nykypäivänä hyötyisi 1980-lopun saksalaisista tiekarttakirjoista? Tai pohjoispuolalaisten kuppiloiden tai turkkilaisten autovuokraamojen käyntikorteista? Samalla päätin viimein luopua parikymmentä vuotta säilyttämistäni kirjoista, jotka kävisivät ehkä parhaiten johokin kristilliseen elämäntapa- tai raamatuntulkintaoppaiden kategoriaan. Mitäpä minä niilläkään enää teen, se sellainen itsensä jalostamisen into on ajat sitten jo hiipunut. Jalat ovat palanneet joiltain osin maan pinnalle. Sellaisia pilkunviilausteoreettisia kirjoja vielä säästelin, ne ovat kiinnostavia.

Ensi yöksi ajattelin luopua hereilläpysymisongelmia aiheuttaneesta ruotsalaisesta murhakirjasta. Latasin Richard Shepherdin kirjan nimeltä "Epäluonnolliset syyt. Oikeuspatologin elämän ja monet kuolemat." Kuulemma kansainvälinen bestseller.