Mitään en oo ottanut!

Tähän saakka olemme kätköillessä hyvin pärjänneet ihan vain kännykällä. Viime yönä jostain kummallisesta syytä olimme päätyneet käyttämään viimeisintä teknologiaa: Minulla oli mukananani selllainen perinteisen sarjakuvapommin kokoinen ja muotoinen ulkotuli/öljylamppu, tiimin toisella osapuolella jonkinlainen rynnäkkökivääri. Se ei ollut oikea ase, mutta ei täysin mikään muovilelukaan, koska siinä oli oleellisia komponentteja, joilla se sai yhteyden tuohon kantamaani pommilamppuun. Kun lamppuun oli keinukytkimestä napsautettu virta (virta öljylamppuun…???) ja rynkky sen huomasi, pystyin kännykän kartasta kätevästi näkemään, missä kätkö on (...no, tuota, mitenkäs tähän saakka on toimittu…). Sitten kartan avulla piti suunnistaa kohti kätköä ja siellä lähellä oli tarkoitus osoittaa sillä rynkyllä kohti sitä kätköä ja se löytyisi kätevästi. Emme päässeet kokeilemaan, toimisiko tämä aukottomasti, koska olimme juuri kävelemässä ilmeisesti Seinäjoella kohti jotain kaupungin keskustassa olevaa laavun ja kodan yhdistelmää. Se oli sellainen etäisesti Alvar Aalto -tyyppinen ja Novan sairaalan värinen rakennelma. Siinä vaiheessa eräs tomera tanttara pyyhälsi toiselta puolelta katua kohti aseenkantajaa ja komensi jotain. Arvelimme olevamme hänen tiellään, ja väistimme. Hän tulee edelleen kohti komennellen. ”PYSSY POIS! PYSSY POIS!” Ahaa, sitäkö hän halusi sanoa. Arvostin hänen uskallustaan, eivät kaikki olisi rohjenneet tuolla asialla rynkkymiestä lähestyä. Siinä sitten äidyimme selittämään hänelle geokätköilyn saloja. ”Katsokaapas, kun tästä lampusta nappaisee… ja sitten tästä kartalta näkee… tuolla kodalla on kätkö!” Ei ollut täti kodalla kätköä nähnyt, eikä muutenkaan ollut kovin kiinnostunut tämän lajin harrrastamisesta. Siinä vaiheessa, kun hänelle karttaa näytin ja selitin kätkökuvakkeen ja suuntanuolen merkitystä, rupesin itsekin miettimään, mihin ihmeeseen tuota muuta ”edistyksellistä teknologiaa” tarvitaan. Etenkin se öljylamppu on melko painavakin jatkuvasti mukana raahattavaksi.

Pommi!

 
Omituista, millä tyylillä päivän tapahtumat tunkevat uniin! Eilen etsimme kissain ja koirain kanssa tämän huusholllin mainittuja öljylamppuja. Tai itse asiassa vain sitä uudempaa, mustaa, mikä meillä on. Ei millään löytynyt ja vastahan se viime talvena oli käytössä. Löytyi kyllä isän vanha, punainen. Yltä päältä pölyssä, tahmassa ja hämähäkinverkoissa, kuten kaikki tämän talouden ulkovarastosäilytyksessä olevat tavarat tuppaavat olemaan. Lopulta se mustakin löytyi. Ihan tuosta ulkokuistin portaiden vierestä, mihin se oli keväällä nostettu odottamaan varastoon siirtämistä. 

Rynnäkkökivääri tupsahti uniini jostain mielestäni äärimmäistylsästä rikoskomediasta, jossa ensin tehtiin asekauppoja ja sitten ruvettiin ammuskelemaan. Tuo elokuva pyöri meillä illalla ja aikani sitä jaksoin tuijotella sen komediallisuutta tajuamatta. Ei aavistustakaan, miten se päättyi.

Kun tätä rupesin kirjoittelemaan, oli mielessä toinenkin, ihan muistiin laittamisen arvoinen yöseikkailu. Ajattelin, että sen nyt kyllä muistan myöhemminkin, mutta niinpä vain se katosi. Huomasin hukkaavani langan pään samalla hetkellä, kun tuo täti tekstissäni rupesi ylittämään katua. Tiedän, että olen ollut koulussakin yöllä, ehkä siellä tapahtui jotain?

HEI, NYT MUISTAN OSAN! Olin tulossa johonkin majapaikkaan, jossa olimme jo jonkin aikaa asustelleet. Siellä oli myös joitakin oppilaita ja ilmeisesti sain palkkaakin siitä, että ne oppilaat olivat siellä. En heistä vastuussa ollut kuitenkaan. Matkalla tuonne muinainen rehtorimme asteli kadulla vastaan ja kysäisi ohimennen, mitä se Ville Haapasalo siinä viime opekokouksessa sanoikaan siitä koulun viereen rakennetusta rumasta tornitalosta. Jollain tavalla sen rakennustyömaan aiheuttamat haitat ja koulun ikkunoista näkyvän maiseman pilaaminen kuulemma koululle hyvitettäisiin. Olin ollut tuossa kokouksessa sihteerinä ja rehtori oli etsinyt pöytäkirjasta sitä prosenttimäärää, minkä Haapasalo (joka saattoi olla myös Ville Niinistö) oli maininnut. Niin, olin unohtanut tuon pöytäkirjan tehdä, muistiinpanot olivat ruutupaperilla jossain, ehkä ikivanhan violetin pahvikansioni välissä. Se puolestaan oli jossain. Ääneen reksille ihmettelin, että jopas ja mitenkäs, minäpä selvitän. Ja mielessäni ihmettelin, etteivät pöytäkirjantarkistajatkaan olleet kaivanneet pöytäkirjaa eteensä.

Kaivattu kansio

Se tornitalo muistutti sellaista Lontoon ongelmataloa, sitä joka on samalla parabolinen peili ja on ennen korjaustoimiaan poltellut autoja parkkiruuduissa. Eräs kasiluokkalainen oli tavattoman närkästynyt siitä, että heidän luokkatilastaan aukeava näkymä oli pilattu tuollaisella. Hän suunnitteli barrikadeille nousemista. Kuulin tästä mennessäni majoitustilaan. Sieltä eräs oppilas oli jo tavaransa pakannut ja petivaatteensakin viikannut patjan päätyyn. Tyyny, joka muistutti tavattomasti omaani, viikolla oikeasti roskikseen heittämääni, oli edelleen tyynyliinan sisässä. Hyvä niin, koska sen parikymmentä vuotta vanha muotoutuva täyte näytti murentuneen kovin. Hieman olin huolissani tuon oppilaan lähtemisestä. Poistuin huoneessta ja löysin kollegoitani kokoontuneena tuijottamaan eteisen naulakon edessä olevaa toista tyynyä. Sain siitä moitteet, ei kuulemma tuolla tavoin sovi tavaroita jättää lojumaan. Mitä? Tämähän oli minun tilapäiskotini ja olin tuon tyynyn jättänyt siihen odottamaan roskiskeikkaa! 

Laitoin vaelluskengät jalkaani ja lähdin roskikselle. Sinne päästäkseen piti lähteä kulkemaan Immolanärven pohjaa pitkin kohti Venäjän vesialuetta. Imatralla tuo Immolan/Immalan uimaranta. Rannassa tajusin, ettei kenkiäni kannattaisi kastella, vaan kahluusaappaat olisivat oiva varustus. Paljain jaloin tuonne ei tohtinut, olivat sitten lapsuusaikaisten mummolalomilla tehtyjen uimareissujen hyvän hiekkapohjan tuolta kivenneet. Ne nyrkinkokoiset murkulat eivät paljaaseen jalkaan hyvältä tuntuisi. Sen tiesin, että kun tyynyt tuonne veisin, löytäisin samalla jonkun geokätkön.

Tämä episodi jäi jotenkin kesken. En tiedä sen enempää hyvitysprosenttia kuin tyynyjen loppusijoituspaikkaakaan 😕

Äitinikin vilahti unessani. Ohimennen, tunsin itseni hiukan huijatuksi. Luulin hänen nukkuneen viereisessä huoneessa koko yön, mutta aamulla huomasin, että vuoteeseen ei ollut juurikaan koskettu. Ainoastaan jalkopäästä peitto oli siivosti taitettu sen verran, että sängyn reunalla saattoi istua koskematta peittoon. Ennen nukahtamista kuuntelemassani äänikirjjassa kirjailia oli juuri kertonut äitinsä kuolemasta ja siitä, kuin eräänä aamuna äidin sairaalavuode olikin tyhjä. Sieltäköhän tuo näkymä minun uniini tuli?

Mieluummin minä kaikenlaisia unia yöllä katselen, kuin kääntelehdin etsien sellaista asentoa, joka sopisi. Illalla vielä tuntui siltä, että vatsa, lähinnä ylävatsa kiusaisi koko yön, mutta kummasti se helpotti, kun vaakatasoon pääsi. En antanut itseni löytää niistä kivuista mitään, mikä viittaisi hengenahdistukseen tai sydänkohtaukseen, ei nyt sellaiseen olisi aikaa. Ilmavaivoja, kertoi omaan pään kotidiagnosoija. Pitäisiköhän minun, L-XL -kokoisen mamman lakata käyttämästä äidiltä perittyjä S-kokoisia collegehousuja? Ehkä koko päivä liian kireällä vyötäröllä varustetuissa housuissa on osasyynsä vatsavaivoihin? Äiti oli pitkä ja hoikka, hänelle nuo housut olivat liian lyhyet, mutta muuten kotikäyttöön hyvät. Taisivat olla hänen ensimmäiset collarinsa. Sen verran vähälle käytölle jäivät, etten raaskinut pois heittää ja olen nyt (lue: viimeiset 10 vuotta) itse niitä käyttänyt. Enkä todellakaan ole kokoa S.

Eipä luulisi enää sytojenkaan vaikutuksia nämä unet olevan, sentään viikko jo tiputuksesta. Normisärkylääkettä vahvempaakaan ei purkista illalla popsinut, joten ilmeisesti vain oma vilkas mielikuvitus jatkoi siitä, mihin äänikirjamies illalla lopetti.

Tämä päivä on ollut kaiken kaikkiaan hyvä päivä. Jos en tietäisi olevani sairas, en tietäisi olevani sairas. On aivan mahtavaa olla arkipäivänä luvan perästä kotona ja sellaisissa voimissa, että jaksaa puuhata. Lieneekö meillä nyt sitten menossa jonkinlainen joulusiivoukseksi naamioitu raivausprojekti, mutta tulipa siivottua pari lipastonlaatikkoa. Joulunahan on toki ensiarvoisen tärkeää, että laatikot ovat järjestyksessä. Paljon meni roskiin (mm. kymmeniä toimimattomia kuulakärkikyniä), enemmän pahvilaatikkoihin, jotka kannoimme alamökkiin odottamaan sitä hetkeä, kun kevään ensimmäisenä lumettomana, lämpimänä ja poutaisena päivänä kannamme sieltä kaiken rojun pihalle lajiteltavaksi kaatopaikka-, kirppari-, lahjoitus- ja ”tätä voi vielä tarvita” -pinoihin. Ongelmansiirtoa siis. Pitäisköhän laittaa kalenteriin suunnitelma muistiin?

On se jännä. Jos mitään mammografioita ei olisi keksitty, olisin aivan yhtä terve kuin ennen syyslomaakin. Tavallaan aika ennen kaikkia lääketieteen kehittymisiä (mukaan lukien poppaukkojen paholaisenhäätökommervenkit tai luonnonlääkehdinnät) oli selkeää aikaa. Synnyit tänne, jos synnyit ja elit niin kauan, kunnes et enää elänyt. Enemmän tai vähemmän kärsien. Kukaan ei kuitenkaan vapautuakseen yhdestä huonosta olosta tai kivusta edes ymmärtänyt asettua vapaaehtoisesti altiiksi toiselle kurjalle ololle ja kivulle. Kun nyt näitä syöpähoitojakin ajattelee, tässähän heittäytyy täysillä alttiiksi kaikenlaisille vaivoille. Käyttää elämästään kipeänä olemiseen sellaista aikaa, jolloin ei ilman tutkimuksia vielä olisi kipeä ollut. Ja syynä ”vain” se, että jospa kaiken tämän kipeilyn jälkeen sattuu sitten pysymään terveenä kuolemaansa saakka.

Ei minun pitäisi ajatella, typerää jorinaahan tämä on. Totta kai hoidetaan se, mitä voi hoitaa. Eletään sen verran, kun elonpäiviä ihmisten viisauden vahvistamana tarjolla on. Enkä edelleenkään ole sairas.

Huomenna jatkunee laatikonraivaus. Tänään loppuilta varmaan tapellaan postin tuoman imurin kanssa. Ei suostu appsi toimimaan.