Aamumietteitä

Jos aamulla ensimmäisenä on mielessä ruveta kuuntelemaan Juice Leskisen Myrkytyksen oireita, se kertonee oleellisen kuluneesta yöstä. Kyllähän eilen naamakirjassa kaveri epäili, että kaipuussani työpaikan Wilma-viestien lukemiseen on ilmiselvästi vain kyse euroopanmarjakuusen aiemmin raportoimattomattomasta sivuvaikutuksesta. Jotainhan vikaa korvienkin välissä täytyy olla, jos sen kerran, kun siitä iänikuisesta tiedotteiden, vaatimusten ja palautteen tulvasta on eroon päässsyt, sitä yht'äkkiä kaipaakin. Eilen sain viimeinkin aikaiseksi laittaa niin nuoremmalle kuin vanhemmallekin asiakaskunnalle jonkinlaiset jouluntoivotukset ja tilannetiedotuksen. Kun jossain vaiheessa messengeriin tupsahti yksi viesti, ymmärsin, ettei minun itsekään lähettämiini viesteihin näemmä voi vastata. Mielenkiintoista. Ymmärrän kyllä sen, että sairausloman ajaksi ihminen listoilta poistetaan, ettei siellä turhaan nimi roiku härnäämässä ja etteivät toiset vahingossa laittele viestejä osoitteeseen, josta ei välttämättä kovin pikaisesti vastauksia heille takaisin tule. Ja arvostan sitä, että esimiehet ovat ottaneet huomioon minun oikeuteni olla rauhassa. 

Silti on hiukan sellainen "pois silmistä, pois mielestä" -olo. Nyt en kuitenkaan ole lomilla mielen väsymisen tai työuupumuksen vuoksi. Sellaisiin viesteihin olen kyllä saanut vastauksia, joita olen joskus itse usealle vastaaottajalle laittanut ja joissa vastaukset ovat näkyneet kaikille. Lieneekö siinä sitten ero, mene ja tiedä. No, eipä tuo ole maailmaa kaatava asia. Oli vain erikoista huomata, että sekin yksi meseviesti ihmiseltä, jonka lienen kerran tavannut, ilahdutti. Eräs nuoremman sukupolven tapaus oli keksinyt keinon päihittää yhteydenottopulman ja lähestyi sähköpostilla. Tuli sattumalta mieleen vilkaista sekin puoli, vaikka sinne yleensä ei mitään muuta tupsahtele kuin jotain töiden palautuksia. Oih, se nuorisokieli, tsempit ja hymiöt 💓. 

Jos mun aikani käy näin pitkäksi jo nyt, tästä talvesta ei hyvää seuraa...

Ei tuo viestinkaipuu kuitenkaan ainoa oire taida olla. Tai sitten on, koska oloni ei itse asiassa ole millään tavalla poikkeava normaaliolooni verrattuna. Maha ei toimi, mutta sehän ei ole uutta. Eilispäivänä on tullut juotua järjettömän monta tuopilista vettä, litkittyä Pegulosta hiukan suositeltua enemmänkin ja hörpittyä litra luumukiisseliäkin. Pitäisi saada itsensä liikkeelle, eilen ei tullut askeliakaan kuin alle puolet siitä, mikä suunnilleen hyvä olisi. Jos en tänään saa itseäni liikkeelle, ei hyvä heilu. Jotain täytyisi saada tapahtumaan tälläkin viikolla.

Yöllä nousin josssain vaiheessa hakemaan särkylääkettäkin. Ei sekään mitään uutta ole, eikä syykään ollut millään tavalla normaaliolosta poikkeava. Juuri samanlaisia lonkkakipuja ja reisikivistyksiä sun muita mulla on ollut vuosikausia. Ehkä olen aina kärsinyt valkosolukasvutekijän sivuvaikutuksista? Ei siis mitään uutta auringon alla, mutta jotenkin mieli vain askartelee eri lääkkeitten lueteltujen sivuvaikutusten parissa. Johtuuko tämä siitä vai johtuuko tuosta? Punottiko naama ja keho aamulla lääkkeiden vuoksi vai siksi, että olen yöllä itseni kurttuun nukkunut? Johtuvatko pienet veripiskot niistossa pakkasesta vai myrkyistä? On tämä ihme pohdintaa, ihan niin kuin sillä olisi mitään väliä, miksi joku juttu kropassa krenaa. Norsukannutanpa kuitenkin tuon kärsäni, olenpa ainakin jotain tehnyt.

Yöllä käytin useaan otteeseen aikaa äänikirjan kuunteluun. Mentalisti, Camilla Läckberg ja Henrik Fexeus asialla. Krista Kososen ääntä tykkään kuunnella, mutta hiukan häiritsee tuossa toteutuksessa joiden jaksojen vaihtumisen olemattomat tauot. Ensin ollaan kahvilla ja heti samassa hengenvedossa seuraavalla näyttämöllä. 

Oma hommansa on siinä kuuntelun käytännön toteuttamisessakin, meikäläisen korvat ovat luultavasti jotain sekundakamaa, ei niissä millään meinaa korvanapit pysyä. Pitää vääntää ja kääntää ja sitten tyynyllä tukea tai yrittää pysyä hiljaa paikallaan, ettei putoa mihinkään. Eikä kuitenkaan kuulu molemmista yhtä aikaa. Moterneja vekottimia, ei boomeri osaa. Kuten ei sitäkään aina muista, että jos klikkaa sitä uniajastinta, kannattaa klikata myös kohdasta "aloita". On nimittäin pariin kertaan tällä viikolla jo  tullut kelailtua takaisin päin muutamia tunteja ja etsittyä kohtaa, mikä edes jotenkin etäisesti kuulostaisi tutulta. Viime yön kuunteluiden perusteella sain selville, että murhia tuossa kirjassa olikin tainnut tapahtua jo useampia, kuin mitä edellisillä "kuuntelukerroilla" olin bongannut. Nyt arvelen olevani ajan tasalla.

Kun sitten aamu koitti tai ainakin torpan asujaimiston toinen osapuoli kampesi itsensä jalkeille, minä elättelin toiveita aamulenkistä. Nukutti vietävästi, mutta eihän sellainen toiminta kannattaisi, kun ei unta saa. Liike voisi tehdä hyvää. Toteutusvaiheeseen en tuon idean parissa päässyt, oli vielä sen verran pimeää ja pakkastakin reilusti yli 10 astetta. Hyviä tekosyitä, mutta jospa myöhemmin päivällä. Sen sijaan sain itseni sonnustautumaan uimakenkiin ja vetäisin hanskat käsiin, pipon päähän ja kylpytakkiin käärityneenä raahauduin laiturille. Eilen tuo ihana mies oli käynyt avantopumpun paikkaa säätämässä sen verran, että siellä on meikäläisenkin ruholle sopiva liotuspaikka. Pääsihän sinne tähänkin asti, mutta jonkin verran piti jään reunaa aiemmin väistellä, nyt ei tarvinnut. Mitään varsinaista uintipaikkaahan minä en talvella kaipaa, en tuolla lammessa ennätyksiä aio koskaan tehdä. Kivaa oli päästä hetkeksi lillumaan, tuntui, että ne lonkkasärytkin tuolla reissulla unohtuivat. Yllättävän lämpimältä tuntui vesikin.

Eiköhän tästäkin päivästä selviä vallan mainiosti. Pieniä nämä minun murheeni ovat monen muun ihmisen huolien ja surujen seassa.