Elämäni monikerta

Varoittelevat aina kaikki viisaat uudenvuodenlupausten tekemisestä. Harvoin mitään varsinaisia lupauksia olen tehnyt, pikemminkin monenlaiset lopettamiset tai aloittamiset ovat yleensä osuneet jonkun muun kuukauden alkuun. Nyt lupaan monenlaisia juttuja yrittää. Lupaan myös olla vajoamatta syvään morkkikseen, jos vuoden ensimmäinen päivä tai kuukausi tai mikä hyvänsä osoittaa jonkun tai kaikkien yrittämislupausteni osuneen aivaan väärään ajankohtaan, eikä kohtalo tue tavoitteitani. Moni näistä alla mainituista asioista on tosin jo tämän kuluvankin vuoden aikana jossain vaiheessa toiminut hyvin, joten saattavathan nuo osin onnistuakin. 1) Suklaa , turmioni ja hurmaajani! En vuosiin sentään ole enää ostanut kaupasta kahta levyä ja syönyt toista kuin voileipää kotimatkan varrella. Ei tehnyt aikoinaan tiukkaakaan tuhota kokonainen suklaalevy ja aloittaa toista kahden kilometrin ajomatkan varrella. Nyt joulun aikaan on ollut hiukan viitteitä paluusta moiseen päätellen siitä, että joku on tä...

Oli jossain vaiheessa tänäkin syksynä jo sellainen vaihe, että nukuin yöt melko hyvin. Leikkauksen jälkeenkin niin pääsi käymään. Viime aikoina useimmiten on kuitenkin ollut niin, että nukahdan jossain vaiheessa nappikuuloke korvalla ja herään aamuyöllä. Kello on vekkulisti ensiheräämiselle viime aikoina näyttänyt mm. 2:22, 3:33 ja 4:44. Arvelen vielä suhtautuvani tyynesti lukemaan 5:55, jos se kohdalle sattuu, mutta 6:66 tulee menemään liiallisuuksiin!  Viime yönä oli nenä tukossa, hiotti, sitten paleli, kolotti sinne ja kolotti tänne. Illalla oli yht'äkkiä ruvenut koskemaan ristiselkään ja päähän, tuli muutenkin kummallinen olo. Mittari näytti 37.1  ° C , ei enempää, joten ennen nukkumaan menoa olin ottanut Panadolin. Mahakin kiukutteli, mutta viimein suostui nöyrtymään toiveisiini. Aamulla ei lämpöä ollut enempää - ei tosin vähempääkään -  ja tukkonokkakin osoittautui jälleen vain kuivuneeksi verestykseksi. Ehkäpä tässä ei mikään tauti ollutkaan iskenyt. Tienoolla on o...

Ensimmäistä kertaa eilen illalla tirautin itkut tämän saakelin sairauden vuoksi. En siksi, että tuntisin itseni kipeäksi tai surisin lisääntynyttä vapaa-aikaa tai loppukeväälle osuvia palkanmenetyksiä. Vaan siksi, että peilikuvassa tuijottaa joku muu. Isäni kasvot itsessäni tunnistan ja nuo jäljellä olevat haituvat ovat sellaista utuista harvaa hetteikköä, mitä äitini päässä viimeisinä kuukausina kasvoi. Heidät molemmat kuvassani näen, mutta en enää itseäni. En ole milloinkaan ollut mikään kaunokainen, mutta ainoa asia, mihin ulkonäössäni olen ollut edes jossain määrin tyytyväinen, on ollut tuo runsas hiustenkasvu. Paksut hiukset, viime vuosina olen niitä kasvattanutkin jälleen. Teini-iässä vielä ulottuivat takamuksen alle, kunnes viimein sain vanhemmiltani luvan leikata ne puoleen selkään. Ovat olleet matkan varrella lyhyemmätkin, ihan niskakin paljaana välillä. Nyt kuitenkin oli jälleen tyytväinen siihen, että kasvoivat, vaikka olenkin tuskaillut jo ennen tätä sairastumistani runsaan...

Pienet asiat ilahduttavat ja etäisyys antaa näköalaa. On ollut mukava saada muutama sähköposti oppilailta ja joitakin viestejä työkavereilta. Erityisesti se, että oppilaat viitsivät muistaa, tuntuu oudolla tavalla kivalta. Heidän arkensa kuitenkin sujuu eteenpäin entiseen malliin, vaikka kapteeni onkin vaihtunut. Jotenkin luulisi, ettei siinä puurtamisen ja kaikkien koulun vaatimusten keskellä enää jaksa taakse päin katsoa ja miettiä, mitä minulle kuuluu. On useita oppilaita, joiden kuulumisia haluaisin tietää, mutta arastelen henkilökohtaisten viestien lähettämistä ja heidän maailmaansa tunkeutumista. Ja silti on useita heitä, joiden, kanssa on syksyn mittaan tullut muutamia tärkeitä keskusteluita käytyä ja haluaisin tietää, miten heillä oikeasti menee. Tätä pitää pureskella. Kiinnostavaa oli huomata sekin, että Hoitokeskuksesta saamani suklaalevy ja sukat ovatkin mitä todennäköisimmin lähtöisin työpaikkakuntani ja sen ympäristön aktiivisten lahjoittajien aikaansaannosta. Tulipa sitte...

Mukavaa (öh...?) oli tälläkin kertaa tuolla paikallisessa "myrkytyskeskuksessa"! Oli ilo saada liemenlaskijaksi sama Kati kuin viimeksikin. Enpä juuri ehtinyt aulassa istua, kun hän jo tuli hakemaan. Sama tuolikin oli vapaana kuin viimeksikin, varsin mukava vekotin. Toki ihmisessä saattaa jonkinlaisia masokistisia piirteitä olla,  jos tällainen piikkikammoinen kuitenkin jollain kierolla tavalla tykkäsi siitä,  että se neula viimeinkin (kolme pitkää viikkoa takana) jälleen oli suonen kohdannut. Hyvin se sinne kerralla meni ja ihmehän olisi ollutkin, jos ei olisi mennyt, taitaa sen verran olla jo pistäjällä kokemusta moisesta. Siinä sitten kaikenlaista ensimmäiset puoli tuntia turinoitiin. Viime kerran jälkeen tulleet sangen niukat oireet kävimme läpi ja sainpa sellaisenkin vinkin, että pahoinvointilääke auttaa hiukan myös kovaan vatsaankin. Sitä siis voi ottaa, vaikkei etova meininki olisikaan uhkana. Tosin totesin, että onhan tuo nyt kuitenkin toistaiseksi toiminut, koska sit...

Harvinaisen laiska joulunalusaika. Enhän minä yleensäkään mikään jouluriehuja ole, mutta nyt ei ole edes minkäänlaista panikoimisen yritystäkään näköpiirissä. Hyasintti viime viikolla ostettiin ja se sentään on jotain tavatonta. Normaalisti jouluna meillä on jännitetty, mahtaako sintti ehtiä kukkaan saakka joulun aikana, nyt mietitään, mahtaako se vielä kukkia joulunpyhinä. Kukkii jo!   Tänä jouluna ei ole jouluvieraitakaan tulossa. Esitin toiveen, että jos vaikka ei nyt, koska en yhtään tiedä, millä voinnilla tuo ensi viikonloppu menee. Tosin eivät olleet nyt suunnitelleetkaan tänne tuloa, työvuoro kuulemma pukkaa päälle. Oli miten oli, ei ehkä muutenkaan tämä aika ole kaikkein paras hetki lähteä kokeilemaan, minkälainen kreikkalainen kirjainvariantti kellekin kohdalle huonolla tuurilla osuu. Lahjahommat hoituivat tänä vuonna jopa sutjakammin kuin aiempina vuosina. Lahjakortteja saa netistä ja voi lähetellä mailina. Toki se on persoonatonta ja ongelmien siirtoa, mutta koska ikinä ...

Miten sitä onkin ihminen niin laiskistunut, ettei ole ulos juurikaan itseään saanut lähtemään... Kun kello ei soi aamuisin, vaan sitä nousee vaihtelevaan aikaan klo 8-9 välillä, eivät aamurutiinitkaan ole entiset. On harmittanut, ettei siitä syystä tuonne avantoonkaan ole saanut itseään raahattua kuin satunnaisesti. Tänään sentään sain käytyä pienesti pulikoimassa. Kannatti, kyllä sieltä lammesta noustessa on kaikin tavoin niin mainio olo, ettei ole tosikaan! Oli jossain vaiheessa loppusyksystä mielessä sekin, että olisi aika ruveta hivenen pidempiä hetkiä tuolla viettämään, ihan silllä tavalla uimaliikkeitäkin tekemään. Talvisin olen yleensä pysytellyt varmistetussa moodissa eli pidellyt enimmäkseen portaista kiinni. Kaiken maailman krampit ja nivelniksaukset ovat "pelottaneet",  vaikkei kertaakaan mitään sellaista varsinaisesti ole järvessä tapahtunnutkaan. Jospa vaikka huomisesta alkaen pienkierroksen tekisi, sen verran, mitä näillä lämmöillä tuossa mahtuu menemään. On se ...

Ei kahta ilman kolmatta, sanovat. Pölynimurien kohdalla tuo ainakin näemmä pitää paikkansa. Tässä taloudessa on parikymmentä vuotta palvellut Nilfisk King, imuri, joka aikoinaan hankittiin liki kynnyksettömään taloon. Viimeiset kymmenen vuotta se on ressukka tapellut näiden nykyhuushollin kolmesenttisten kanssa. Sen lohdutukseksi lääniä ei täällä juurikaan ole, eikä noita ikäviä esteitäkään kovin monta. Ei tosin kovin kätevää säilytystilaakaan sille, melko kookashan se on. Tälle Nilfiskille tuli täällä asuessamme kaveriksi sellainen kätevä varsi-imuri. Helppo vetäistä pikaisesti sieltä sun täältä muruja ja sellaisia. Ei tarvitse kaivaa kaapista tuota jättiläistä (vaikka pienihän tuo esi-isä-Nilfiskeihin verrattuna on). Nyt meille muutti Antton (nimi saattaa muuttua, myös Edelfelt ja Ronkainen on mainittu), tuollainen itsekseen hääräävä vekotin, jonka päälle kuuluisi minun mielikuvissani kissa istumaan ja vahtimaan sen tekemisiä. Nimeä se kaipasi, koska sitä huomasimme kehuvamme ja muut...

Tähän saakka olemme kätköillessä hyvin pärjänneet ihan vain kännykällä. Viime yönä jostain kummallisesta syytä olimme päätyneet käyttämään viimeisintä teknologiaa: Minulla oli mukananani selllainen perinteisen sarjakuvapommin kokoinen ja muotoinen ulkotuli/öljylamppu, tiimin toisella osapuolella jonkinlainen rynnäkkökivääri. Se ei ollut oikea ase, mutta ei täysin mikään muovilelukaan, koska siinä oli oleellisia komponentteja, joilla se sai yhteyden tuohon kantamaani pommilamppuun. Kun lamppuun oli keinukytkimestä napsautettu virta (virta öljylamppuun…???) ja rynkky sen huomasi, pystyin kännykän kartasta kätevästi näkemään, missä kätkö on (...no, tuota, mitenkäs tähän saakka on toimittu…). Sitten kartan avulla piti suunnistaa kohti kätköä ja siellä lähellä oli tarkoitus osoittaa sillä rynkyllä kohti sitä kätköä ja se löytyisi kätevästi. Emme päässeet kokeilemaan, toimisiko tämä aukottomasti, koska olimme juuri kävelemässä ilmeisesti Seinäjoella kohti jotain kaupungin keskustassa olevaa ...

Sanoivat, että ensimmäinen viikko sytojen jälkeen on pahin, sitten rupeaa palaamaan nahkoihinsa ja kolmas viikko on taas sellainen normaali. Sitten kaikki alkaa alusta. Olen ollut varpaillani tuon ennustetun pahan kanssa. Kuten aiemminkin jo kirjoittelin, ei minulla ole ollut juurikaan mitään tavallisuudesta poikkeavia oireita. Pakkaskausi, lumityöttömyys, muun arkiliikunnan huima väheneminen sairausloman alettua ja silkka laiskuus ovat vieneet liikkumisen vähiin. Mahahan minulla heti moisesta suivaantuu eli en senkään vaivoja mihinkään syöpähoitoihin liitä. Mitäpä tästä valittamaan, parempihan tämä näin on. Paitsi maha. Ja lonkat. Aamulla kävin jälleen niitä lammessa uittamassa. Mikäpä oli mennessä, kun vesi oli 25 astetta lämpimämpää kuin ilma 😆. Pari päivää olen ollut hieman huolissani siitäkin, että ehkä olen unohtanut ottaa jotain lääkkeitä. Aiempi syöpäläishäätö tässä talossa oli sen verran monivaiheisempaa toimintaa, että pelkään oikeasti jättäneeni jonkun oleellisen pilleripur...