Ei ihan perussyysloma...

Pääsi mokoma yllättämään tuo puhelin. Koko alkuviikon olin ajatellut, että voihan se lääkäri soittaa jo viikolla, kuten itsekin sanoi. Samalla ajattelin, että kuitenkin vasta perjantaina, kuten paperiin oli kirjattu. Televisio tuuttasi juuri ties kuinka monetta osaa Good Doctorista, kun kännykkä olohuoneen pöydällä sitten soi. Olin jo unohtanut odottaa tuota soittoa. Numeroa en varsinaisesti tunnistanut, mutta huomasin, että siinä on kolmonen samalla paikalla kuin oli siinä ensimmäisessäkin soitossa silloin, kun ilmoittivat jatkotutkimustarpeesta.. TV-tohtori paussille, oikea linjolle. Pikaiset muistiinpanot siitä, mitä hän kertoi. Lyhyesti: syöpä se on, lähetteen hän laittaa heti eteenpäin ja ehkä viikon päästä laittavat mulle sairaalasta kirjeen tai kännykkään tiedon. Mihinkään ei tarvitse minun itse soittaa. Suurimman osan muistiinpanoistani jopa ymmärrän.

"Okei, kiitos!" Sitten jatkoimme telkkarin katsomista. Mies vieressä näytti siltä, että tarvitsi lohdutusta. Ymmärrän, häntä koko tilanne omien sanojensa mukaan ärsytti. Saan hyvin kiinni sen tunteen, ainakin kuvittelen saavani. Olisihan tässä hyvin pärjätty ihan entisilläkin vaivoilla. Kaikenlaisia huolia tällainen tuo. En itse ole itsestäni huolissani, mutta pelkään, että hän käy läpi samoja huolia, mitä minä vastaavassa tilanteessa ainakin aluksi kävin hänen kohdallaan. En halua moista murhetta hänelle.

Tyttärelle kerroin tänään, ajattelin, että ei tämä nyt niin suuri juttu ole, etteikö sitä voisi ihan samalla tavalla viestillä laittaa kuin mitä tahansa muutakin. Toivottavasti hänen suhtautumisensa on oikeasti niin käytännöllinen, kuin vastausviestistä voi päätellä. En tiedä, olisiko hänellä edes mitään syytä enempää huolestuakaan. Ainakaan vielä.

Suunnittelin pipoa. Tai ei se pipo olisi, sellainen päänmyötäinen, josta roikkuu paljon eri värisiä lankaketjuja tai jotain. Minun tuurillani nimittäin kuitenkin niillä hoidoilla, joita saan, lähtee tukkakin, vaikka perheessä edelliset hiukset säilyivätkin. Just olen saanut tukan kasvamaan pitkäksi. Varmaankin eri syövillä on erilaiset häätömyrkyt. Miksei kaikki muut karvat voisi lähteä? Miksi sen pitää hiuksiin kohdistua? Voi olla, että mieli muuttuu, mutta nyt on sellainen tunne, että noita roikkuvia värejä haluan sitten päähäni, en peruukkia.

Ei mitään käsitystä siitä, mitä tuon rinnan kanssa toivoisin tehtävän. Kunhan mahdollisimman helposti mahdollisimman kuntoon minut saisivat. Harmittaa miehen puolesta se, jos rinta kokonaan lähtee, vaikka näillä näkymin tuohon toiseen ei koskettaisikaan. Toisaalta en tiedä, miltä näyttää osittain poistettu rinta, enkä tiedä, kuinka luotaantyöntävä sellainen on. Enkä tiedä, millaisia taikoja plastiikkakirurgit osaavat tehdä. En ole googlaillut, eikä edes kiinnosta googlailla. Kuinka siihen itse osaisi suhtautua, jos toinen rinta on ja toinen ei ole? Häiritseekö minua se, jos muut eivät osaisi siihen siivosti suhtautua? Jos jotain korjataan ja täytellään tai mitä ikinä onkaan, tapahtuuko se itseni vai muiden takia? Ulkonäköpaineiden takia vai oman mielenterveyden vuoksi? Oikeasti, tarvitseeko tämän ikäinen nainen molemmat rintansa? Kestääkö mies vajaata naista? Nauravatko ihmiset, jos nainen on eriparinen? Ja jos nauravat, onko se heidän ongelmansa vai minun? Kestääkö sellaisen?

Kun perheessä on viimeksi syöpää häädetty, minun puolestani esitettiin ääneen toive, etten koskaan joutuisi niitä lääkeitä nielemään, koska en niistä kuulemma selviäsi. Sellaisia kanootinkokoisia kapseleita! Se kieltämättä huolettaa. Lohtuna on, että kokemusasiantuntijaystäväni kuulemma söi pieniä pillereitä. Sellaiset minäkin saisin alas. Olen opetellut.

Työkuviot myös askarruttavat. Minua on töissä kohdeltu lempeästi. Toiveitani on otettu huomioon, vaikka työnantajan velvollisuus ei olisi näin perusteellisesti ollutkaan minua ja jaksamistani suojella. Tunnit, joita tänä vuonna teen, ovat olleet minulle mieluisia. Sitä samaa ne eivät ole muille. Vuosi sitten tarvitsin sijaista, eikä silloinkaan oikein löytynyt ihmistä, joka olisi kotonaan siinä samassa sekamelskassa, joka minulle sopii. Nyt tuo tilanne on jälleen edessä, enkä osaa edes sitä sanoa, kuinka pian ja kuinka pitkäksi aikaa sijaista tarvitaan. Joo tiedän, ei tämä minun ongelmani ole. Lieneekö utopistista ajatella, että ihan vain pari viikkoa joutuisin olemaan pois plus tietenkin sitten ne päivät kun joutuu käymään sairaalalla. En käsitä omia mietteitäni lainkaan. Miksi sinne työmaalle itseäni tyrkyttäisin? Pöpöriski ympärillä koko ajan. Toki haluaisin mahdollisimman vähän rahanmenetyksiä. Kukapa ehdoin tahdoin haluaisi rahantuloa estää? Mutta mikä saa kuvittelemaan, että juuri minä jaksaisin töissä pian leikkauksen jälkeen? 

Enkä tiedä sitä, onko tämän vuoksi saatava sairausloma palkallista vai palkatonta.

Entäpä tämä oma terveys? Alkuviikolla mietin, onko ihminen terve, jos hän ei tiedä olevansa sairas. Nyt mietin, olenko sairas, jos tiedän olevani, mutten tunne olevani. En ainakaan syöpäsairas tunne olevani. Toki samalla iski mieleen ajatus, että jos on rintasyöpä, onko se ensimmäinen merkki vai voivatko esim. toista vuotta sitten löydetyt myoomat jotenkin salakavalasti tammikuun jälkeen (kun niitä viimeksi syynättiin) olla kiukustuneet ja silläkin osastolla on jotain tapahtunut? Näkyisikö kohtusyövästä merkkejä joukkoseulonnassa? Kyllähän meidän suvussa on syöpiä ollut moneen lähtöön.

En minä tiedä, ei meille tule naistenlehtiä. Kaipa nuo sairaalalla kertovat tarpeellisen sitten joskus. Sellainen olo, että pitäisi varmaan tehdä jonkinlainen kysymyslista valmiiksi. Tai ainakin valmistautua kertomaan, miltä tuntuu. Sehän tässä hankalinta onkin - en minä osaa kertoa asioita. En ääneen. Siksi en koskaan haluaisi kenellekään soittaakaan. Kirjoitan kyllä.

Se oli sitten sellainen syysloma. Maanantaina hävisi taskulamppu, tiistai-illasta keskiviikkoiltaan aivastelin ja niiskutin, torstaina soi puhelin. Onneksi perjantai tuo tullessaan hyvää ruokaa, teatterin ja yön hotellissa.