Pessimismiä vai realismia?

Olen yllättynyt siitä, kuinka monella tuntemallani ihmisellä on ollut rintasyöpä. Tai en varsinaisesti siitä, vaan siitä, kuinka monella se on, vaan siitä, kuinka harvan sairaudesta olen tiennyt. Eihän se itse asiassa kerro muusta kuin siitä, että aika harvan ihmisen kanssa olen niin läheinen, että olisivat minulle itsestään henkilökohtaisia asioita kertoneet. Tai sitten kertoilevimmat ihmiseni ovat terveitä, eivätkä siksi ole minulle syövistään tarinoineet.

Toistaiseksi pidän hyvänä valintana tätä omaa avoimuuttani. Turhahan sitä toki on enää katuakaan, koska tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka FB-päivityksiään korjailisikin. On itselleni yksinkertaisempaa, kun voin töissäkin puhua asioista tyyliin "osallistun, mikäli olen vielä silloin töissä", eikä vastapuoli ihmettele, mitä tarkoitan. Onhan siellä toki ihmisiä, jotka eivät ole naamakirjasta päivitystäni nähneet tai joiden kanssa en ole aiheesta nähnyt tarpeelliseksi erikseen puhua, mutta se porukka, jonka kanssa olen eniten tekemisissä, tietää kyllä. Tässä vaiheessa tosin on ilmeisesti menossa vielä se vaihe, että moni kokee velvollisuudekseen jollain tavalla kasvotusten pahoitella tai toivotella voimia. Ymmärränhän minä sen, samalla tavalla minäkin toimisin, mutta minusta on kiusallista olla tuon kaltaisen huomion keskipisteenä. 

Tulevat päivät ja viikot ovat kiinnostavia. Missä vaiheessa putoan maan pinnalle tai pikemminkin vajoan syviin syövereihin ja tajuan, missä todellisuudessa oikeastaan elän? Tuleeko sellainen hätääntynyt romahdus, paniikki, jossa en muuta osaa kuin toivoa kaiken olevan unta? Pystyisinkö sulattamaan senkin tiedon, jos jotain muutakin ilmenisi ja projekti laajentuisi? Sekin mahdollisuus on olemassa, ihanhan tuo on realismia, vaikka joku väittäiskin tällaisen ajattelun kallistuvan pikemminin pessimismiin. Tuokin vaihtoehto on otettava huomioon. Elämäni varrella monessa tilanteessa olen miettinyt realismin ja pessimismin eroa. Kun tytär vuosia sitten alaikäisenä reissasi itärajan tuolla puolen, minä selvitin valmiiksi puhelinnumerot, joista saa ambulanssin tuomaan Suomen puolelle, jos jotain tapahtuu. En pelännyt mitään onnettomuuksia, mutta ajattelin, että onpahan helpompaa toimia, mikäli tarve tulisi. Tai silloin kun hän hiippaili siippansa kanssa pitkin Aasiaa, minulla oli tallessa lähetystöjen puhelinnumerot siltä varalta, että hän jostain viidakon liepeiltä ottaisi yhteyttä ja tarvitsisi jotain. Ei se sen kummempaa mielestäni ole kuin paristojen varaaminen taskulamppuja varten sähkökatkon varalta. Ei sitä sähkökatkoa pelkää, mutta eipä joudu täydelliseen pimeyteen, jos sellainen tulee. Eräänlaista kotivaraa tämä erilaisten vaihtoehtojen punnitseminenkin on.

Kaikenlaisia kysymyksiä mieleen välillä nousee ja hyvä niin. Olen niitä ruvennut laittamaan muistiin, koska ei tämä pääkoppa taatusti mitään järkevää tuota koskaan silloin, kun pitäisi. Pitää varmaan asiaan oikein paneutua ennen polille menoa. Näemmä terveyden ohella toimeentulo askarruttaa, koska nuo raha-asiat noissa ensimmäisissä kysymyksissä paistavat läpi. Mammonaan kiintynyt...?

Jospa nyt rupeaisi googlaamaan verkkopipon ohjeita ja suunnittelisi tulevaa.