Julkisuudenkipeyttäkö?

En minä siksi näitä kirjoittele, että kovasti haluaisin, vaikka kirjoittamisesta pidänkin. Olisihan toki mukavampaa, jos aihe olisi toisenlainen. Oletan, että olen vielä joskus vuosien päästä hengissä lukeakseni itsekin jälkikäteen, mitä tässä vaiheessa mielessä liikkui. Ties vaikka dementiakin iskee, enkä muuten muistaisi. Siinä yksi syy, ei tosin ensimmäinen ja tärkein. Juuri mieleen tuo juolahti. Minusta tuntuu, että on helpompaa itselleni, jos ei tarvitse kovin usein kertoilla, mitä minulle kuuluu. Voi antaa linkin. ”Lue tuolta, jos kiinnostaa.” Toisaalta uskon siihen, että muidenkin ihmisten on hankala olla, jos joutuvat miettimään, mitä ja kuinka paljon kehtaa kysyä. Nyt voivat jättää kysymättä sen, minkä jo tietävät ja säästää kysymisen vaivan siihen, mikä vielä askarruttaa.

Onhan tässä vaaransakin. En kaipaa säälittelijöitä. Maailman sivu ihmisiä on sairastunut milloin mihinkin. Toiset joutuvat sairauksiensa kanssa elämään koko elämänsä, minä huonoimmassa tapauksessa vain loppuelämäni. Todennäköisimmin muutaman vuoden kuluttua elän vain sairauden muiston kanssa. Ja jos huonoin vaihtoehto toteutuu, saapahan perikunta sitten mittaamattomia tuloja menestyskirjasta (joopa joo, heh heh). Ehkä jopa elokuvatuottoja heidän kassaansa kilisee. Aki Kaurismäki voisi ohjata sillä omalla tyylillään, eipähän jaarittelisi liikaa.

Mutta ne vaarat, jäi ajatus kesken. Tuttavapiirissä on valitettavasti myös juoruilijoita. Toivonkin teiltä, jotka tätä luette, sen verran tahdikkuutta, ettette minun asioitani lähde sen suuremmin puheenaiheiksi muualla nostamaan. Sen ymmärrän, että omat läheiset kavereilleen avautuvat, jos heitä tämä harmittaa. Antaa mennä vain, jos tarve tulee. Sitä halveksin, jos minusta juorun aihe tulee. ”Oletko kuullut, että silläkin on nyt syöpä?”. Jos tulee mieleen jotain kysyä, kysykää minulta, älkää muilta. Jos joku teiltä kysyy jotain (miksi ihmeessä kysyisi?), vastaa, jos haluat vastata.

Minä en ole maailman ainoa syöpään sairastunut.