Kun siitä tuli julkista

Yritin etukäteen miettiä, millainen päivä loman jälkeisestä maanantaista tulisi. Pomolle pitäisi ennakkovaroitus antaa, samoin yksi kollega ehkä kysyisi, mitä jatkotutkimuksista kuului ja hänelle vastaisin. En usko, että osaisin olla kertomatta tilanteestani muillekaan kovin kauan. Sitten olisi edessä se, että siinä nokatusten aina uudestaan ja uudestaan joutuisin olemaan huomion keskipisteessä ja katsomaan, kuinka helppoa tai vaikeaa kelläkin on tilanteeseen reagoida. Tavattoman kiusallista. Helpompaa on jakaa naamakirjapäivitys yhdellä iskulla kaikille näkyviin. Samalla suo ihmisille helpon tavan reagoida tai olla reagoimatta, vaikka päivityksen huomaisivatkin. Kaikin tavoin sujuvampaa tuollainen.

Nyt yritän sopeutua tuohon valtavaan somemaailman voimantoivotusten ja sydänten määrään. Vilpittömästi varmasti kaikki hyvää tarkoittavat, mutta enhän tässä nyt kuitenkaan vielä ole kuolemaa tekemässä. Tosin päivällä tuli mieleen ajatus, että kyllähän jokainen ihminen on tehnyt kuolemaa syntymästään lähtien. Toisilla tuon polun loppuun kulkeminen vain vie kauemmin kuin toisilla. 

Kunpa porukka oikeasti jaksaisi heittää tästä kanssani myös huulta, eikä ainakaan huumorin puolella varoisi sanojaan turhan takia missään vaiheessa. Eikä muutenkaan rupeaisi mitenkään silkkihansikkain käsittelemään. Ainakaan vielä en näe sellaiseen mitään syytä. En todellakaan ole maailman ensimmäinen sairastunut ihminen.

Olen muistellut myös sitä, miltä minusta tuntui silloin, kun olen matkan varrella kuullut läheisteni sairastumisista syöpään. Tuolla sanalla on kolkko kaiku, eikä todellakaan tuntunut kevyeltä kuulla syöpäuutisia. Joku samanlainen voimaton lopullisuuden, peruttamattomuuden tunne niissä tilanteissa iski kuin silloin, kun lapsivesi meni tai ne lentokoneet osuivat WTC-torneihin. Outo rinnastus, lapsivesi sentään oli askel kohti jotain suurta, mutta onnellista tuntematonta. Silti yllättävä askel tyhjän päälle oli sekin. Läheisten sairastumisen kohdalla tarvitsi voimaa alkumetreiltä, koska sitä pelkoa ja tyhjyyttä ei mitenkään pystynyt itse hallitsemaan. Omaa sairastumistaan voi käsitellä toisin ja kaikkia voiman ja tsempin toivotuksia tavallaan pyörittelee käsissään hiukan hämmentyneenä ja miettii, missä niitä säilyttäisi tai kenen kanssa jakaisi. Juuri tällä hetkellä elämä kuitenkin rullaa entiseen malliin eteenpäin.