Kertoako vai ei?

Mitä tässä nyt edes on kerrottavaa? Olen käynyt tutkimuksissa, mutta tutkimustulosta en tiedä. Olen siis terve ainakin näiltä osin. Vai olenko? Onko olemassa joku välitila, missä joutuu hillumaan juuri tämän tietämättömän kauden ennen palaamista takaisin terveitten kirjoihin tai joutumista sinne sairaiden joukkoon? Jos en olisi kenellekään kertonut edes mammosta tai varsinkaan jatkotutkimuksista, olisinko silloin terve? Eihän kukaan tietäisi kanssani jännittää (hoitohenkilökuntaahan ei lasketa, heille olen vain asiakas). Tämähän on hiukan niin kuin ne buddhalaiset mietiskelykysymykset. "Olenko terve, jos en tiedä olevani sairas?"

Ihmismieli on outo. Jostain syystä halusin tästäkin jo kertoa. Puoliso tietää ja yksi työkaveri tietää. Pari muuta tietävät sen verran, että jatkokäyntikutsu tuli. Myös eräälle ystävälleni laitoin viestin, kyselin "kokemusasiantuntijalta", mitä tässä vaiheessa pitäisi ajatella. Hyviä neuvoja sain, niistä ehdottomin "ÄLÄ GOOGLETA!" Heh, tietenkin googletan, mutta en keskustelupalstoja, enkä tällaisia typeriä blogeja, joissa joku draamakuningatar suurentelee asioita.

Tyttärelle halusin kertoa kaikista ensimmäiseksi, koska hän on minulle tärkein nainen, mutta epäröin, enkä ole vielä kertonut. Miksi heittäisin hänelle huolestuttavia epäilyjä liian aikaisin? On hänellä omiakin huolia ja kaikenlaista puuhaa yllin kyllin, enkä minä sentään tarvitse kädestäpitelijää. Enhän minä ole sairas! Ja silti - luotan häneen ja hänen selkeään ajattelukykyynsä, ymmärtääkin asioita. Kumpiko olisi pehmeämpi kertomisen tapa: Antaa hänenkin viikon verran pyöritellä asioita (no hei haloo, hänellähän on se oma elämänsä, miksi ihmeessä käyttäisi aikaansa tämän pohtimiseen...) ja totuttautua ajatukseen, jolloin huonojen tulosten tullessa ei olisi niin suuri uutinen enää, mutta väärän hälytyksen jälkeen olisi viikko mennyt ehkä turhaan murehtimiseen. Vai kertoa vasta sitten, kun tulokset tulevat? Silloin kertominen olisi joko pommin pudottaminen kerralla tai sivulauseessa jotain tyyliin "ai niin, mullakin jotain epäilivät, mutta ei se sit mitään ollutkaan".  Ja jos tästä pommi tulee, tunteeko itsensä loukatuksi, kun jätettiin tällä tavalla "sisäpiirin" ulkopuolelle?

Veljelleni en ole vielä kertonut. Hän on joutunut elämässään moneen prässiin ja haluaisin säästää häntä ikäviltä muistoilta. En usko, että hän minun vuokseni suuriin tunnemyrskyihin joutuu, emmehän ole toisiamme vuosikausiin nokatusten edes nähneet (oikeasti, milloin viimeksi?). Menneiden vuosien muut murheet saattavat tässä yhteydessä nostaa päätään ja siltä haluaisin häntä ja lapsiaan säästää.

Miehen kanssa ei tarvitse paljon tässä vaiheessa puhua, hän ymmärtää. Puhumisen aika on sitten, jos täytyy miettiä jatkotoimia.