Elämäni monikerta

Eilen illalla sohvalla lojuessani ja koiven kannalta hyvää asentoa etsiessäni olin jonkinlaisella kummallisella mutkalla vasen käsi rinnan päällä ja oikea jossain niskan takana. Tuosta näytereikien kohdalta rupesi kutittamaan, ja oli pakko rapsuttaa. Silloin ensimmmäisen kerran olin tuntevinani jonkinlaisen ylimääräisen jutun rinnassa. Sitä siinä sitten illan mittaan muutaman kerran uusiksi tunnustelin. Jos en tietäisi, että siellä on oikeasti jotain, en varmaankaan olisi tajunnut sen olemassaoloa. Tänään aamulla suihkussa sitten oikein perehdyin asiaan. Kun kunnolla etsii, se patti löytyy. Jaa-a, ei ole aiempaa kokemusta näistä. Jos mammografiaa ei olisi, ei meikäläisen ilmeisen puolihuolimattomilla DYOR-näpelöinneillä mihinkään jatkotutkimuksiin oli ajoissa osannut lähteä. Kotiapua tutkimuksiin toki on ollut saatavissa, mutta miehellä on yleensä ollut muuta mielessä rintojen lähellä häärätessään  ❤️ . Niin kyllä itselläkin tuossa tilanteessa. Olkaapa te muut viisaampia ja monipuo...

Olen yllättynyt siitä, kuinka monella tuntemallani ihmisellä on ollut rintasyöpä. Tai en varsinaisesti siitä, vaan siitä, kuinka monella se on, vaan siitä, kuinka harvan sairaudesta olen tiennyt. Eihän se itse asiassa kerro muusta kuin siitä, että aika harvan ihmisen kanssa olen niin läheinen, että olisivat minulle itsestään henkilökohtaisia asioita kertoneet. Tai sitten kertoilevimmat ihmiseni ovat terveitä, eivätkä siksi ole minulle syövistään tarinoineet. Toistaiseksi pidän hyvänä valintana tätä omaa avoimuuttani. Turhahan sitä toki on enää katuakaan, koska tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka FB-päivityksiään korjailisikin. On itselleni yksinkertaisempaa, kun voin töissäkin puhua asioista tyyliin "osallistun, mikäli olen vielä silloin töissä", eikä vastapuoli ihmettele, mitä tarkoitan. Onhan siellä toki ihmisiä, jotka eivät ole naamakirjasta päivitystäni nähneet tai joiden kanssa en ole aiheesta nähnyt tarpeelliseksi erikseen puhua, mutta se porukka, jonka kanssa olen eni...

Askarruttaahan tuo tuleva, ei sitä voi kieltää. Viime yö oli ensimmäinen, jolloin valvoessani ajatukset pyrkivät kääntymään leikkaukseen ja sen jälkeiseen aikaan. Rajoittuuko tämä sairaus siihen, mitä nyt on löydetty vai paljastuuko lisätutkimuksissa jotain enemmän? Minun tuurillani tämä tulee kuitenkin olemaan jonkinlainen "köyhän miehen Visulahti" tyyliin kolme kohdetta kerralla. Myönnän pohtivani, että mitäpä jos tämä monivuotinen väsymyksenikin johtuu siitä, että minua on koko ajan järsitty salakavalasti jostain päin? Jospa mahan toiminnan pulmat eivät olekaan johtuneet vaikkapa vehnästä, kuten olen ollut  havaitsevinani? Tai jospa myoomat ovatkin pahoittaneet mielensä ja vaihtaneet lajia astetta pahempaan tai jospa jokunen vuosi sitten havaitut maksan hemangioomat eivät enää olekaan hiljaisia sivusta seuraajia? Tai jos ja niin edespäin.  Turha on asioiden edelle mennä, mutta kyllä todella haluaisin, että kaikki sitten löytyy samalla kertaa, jos jotain löydettävää on. En ...

Meinasinpa käyttää tämän tilanteen edes jollain tavalla hyödyksi ja kokeilin mainosten hankkimista tänne blogiin. Sikäli hölmö idea, että en ole tässä vaiheessa osoitettakaan julkiseen jakoon laittanut, eikä niitä mainoksia kukaan kävisi klikkailemassakaan. Se oli yllätys, että Google ei salli mainoksia tänne kuvassa näkyvästä syystä:

En osaa olla pois tolaltani, enkä tunne olevani epäkunnossa, en ainakaan tämän syöpäjutun vuoksi. Ehkä sekin aika tulee. Tänään muutaman ihmisen kanssa asiasta töissä puhuin. En tiedä syitä, miksi osa reagoi varsin vahvasti. Tuskin minun puolestani kukaan murehtii kyyneltymiseen saakka, joten saattaahan olla kysymys siitä, että on joutunut joko itse syövän tai sen pelkäämisen kanssa painimaan tai liian läheltä seuraamaan jonkun läheisen syöpätaistoa. Ehkä tuo taistelu on ollut vaikea tai toivoton.  Ehkä en ole oikein vielä tajunnut tilannettani.  On hurjan paljon helpompaa itselle sanoa asiat suoraan, vaikken itsestäni sen enempää haluakaan puhua. "Asiakkaille" kerroin, että jossain vaiheessa tulee taas eteen se, että minulle tulee sijainen ja heidän on vain pärjättävä. Joku kysäisi, että polviko tälläkin kertaa. Totesin, että ei, vaan syöpä. "Missä?" kysyi nuori miehenalku. "Tississä", vastasin ja tökkäsin sormella tarkemman sijainnin sen enempää ajattele...

Yritin etukäteen miettiä, millainen päivä loman jälkeisestä maanantaista tulisi. Pomolle pitäisi ennakkovaroitus antaa, samoin yksi kollega ehkä kysyisi, mitä jatkotutkimuksista kuului ja hänelle vastaisin. En usko, että osaisin olla kertomatta tilanteestani muillekaan kovin kauan. Sitten olisi edessä se, että siinä nokatusten aina uudestaan ja uudestaan joutuisin olemaan huomion keskipisteessä ja katsomaan, kuinka helppoa tai vaikeaa kelläkin on tilanteeseen reagoida. Tavattoman kiusallista. Helpompaa on jakaa naamakirjapäivitys yhdellä iskulla kaikille näkyviin. Samalla suo ihmisille helpon tavan reagoida tai olla reagoimatta, vaikka päivityksen huomaisivatkin. Kaikin tavoin sujuvampaa tuollainen. Nyt yritän sopeutua tuohon valtavaan somemaailman voimantoivotusten ja sydänten määrään. Vilpittömästi varmasti kaikki hyvää tarkoittavat, mutta enhän tässä nyt kuitenkaan vielä ole kuolemaa tekemässä. Tosin päivällä tuli mieleen ajatus, että kyllähän jokainen ihminen on tehnyt kuolemaa syn...

En minä siksi näitä kirjoittele, että kovasti haluaisin, vaikka kirjoittamisesta pidänkin. Olisihan toki mukavampaa, jos aihe olisi toisenlainen. Oletan, että olen vielä joskus vuosien päästä hengissä lukeakseni itsekin jälkikäteen, mitä tässä vaiheessa mielessä liikkui. Ties vaikka dementiakin iskee, enkä muuten muistaisi. Siinä yksi syy, ei tosin ensimmäinen ja tärkein. Juuri mieleen tuo juolahti. Minusta tuntuu, että on helpompaa itselleni, jos ei tarvitse kovin usein kertoilla, mitä minulle kuuluu. Voi antaa linkin. ”Lue tuolta, jos kiinnostaa.” Toisaalta uskon siihen, että muidenkin ihmisten on hankala olla, jos joutuvat miettimään, mitä ja kuinka paljon kehtaa kysyä. Nyt voivat jättää kysymättä sen, minkä jo tietävät ja säästää kysymisen vaivan siihen, mikä vielä askarruttaa. Onhan tässä vaaransakin. En kaipaa säälittelijöitä. Maailman sivu ihmisiä on sairastunut milloin mihinkin. Toiset joutuvat sairauksiensa kanssa elämään koko elämänsä, minä huonoimmassa tapauksessa vain loppu...

Pääsi mokoma yllättämään tuo puhelin. Koko alkuviikon olin ajatellut, että voihan se lääkäri soittaa jo viikolla, kuten itsekin sanoi. Samalla ajattelin, että kuitenkin vasta perjantaina, kuten paperiin oli kirjattu. Televisio tuuttasi juuri ties kuinka monetta osaa Good Doctorista, kun kännykkä olohuoneen pöydällä sitten soi. Olin jo unohtanut odottaa tuota soittoa. Numeroa en varsinaisesti tunnistanut, mutta huomasin, että siinä on kolmonen samalla paikalla kuin oli siinä ensimmäisessäkin soitossa silloin, kun ilmoittivat jatkotutkimustarpeesta.. TV-tohtori paussille, oikea linjolle. Pikaiset muistiinpanot siitä, mitä hän kertoi. Lyhyesti: syöpä se on, lähetteen hän laittaa heti eteenpäin ja ehkä viikon päästä laittavat mulle sairaalasta kirjeen tai kännykkään tiedon. Mihinkään ei tarvitse minun itse soittaa. Suurimman osan muistiinpanoistani jopa ymmärrän. "Okei, kiitos!" Sitten jatkoimme telkkarin katsomista. Mies vieressä näytti siltä, että tarvitsi lohdutusta. Ymmärrän,...

Mitä tässä nyt edes on kerrottavaa? Olen käynyt tutkimuksissa, mutta tutkimustulosta en tiedä. Olen siis terve ainakin näiltä osin. Vai olenko? Onko olemassa joku välitila, missä joutuu hillumaan juuri tämän tietämättömän kauden ennen palaamista takaisin terveitten kirjoihin tai joutumista sinne sairaiden joukkoon? Jos en olisi kenellekään kertonut edes mammosta tai varsinkaan jatkotutkimuksista, olisinko silloin terve? Eihän kukaan tietäisi kanssani jännittää (hoitohenkilökuntaahan ei lasketa, heille olen vain asiakas). Tämähän on hiukan niin kuin ne buddhalaiset mietiskelykysymykset. "Olenko terve, jos en tiedä olevani sairas?" Ihmismieli on outo. Jostain syystä halusin tästäkin jo kertoa. Puoliso tietää ja yksi työkaveri tietää. Pari muuta tietävät sen verran, että jatkokäyntikutsu tuli. Myös eräälle ystävälleni laitoin viestin, kyselin "kokemusasiantuntijalta", mitä tässä vaiheessa pitäisi ajatella. Hyviä neuvoja sain, niistä ehdottomin "ÄLÄ GOOGLETA!"...

Autiota ja tyhjää kuulemma silloin isossakin alussa oli. Samanlaista, kuin minun mielessäni. Vaikka toisaalta tässä saattaa olla kysymys siitä, ettei kaiken olemassaolevan seasta millään pysty näkemään sitä, mikä siellä kaaoksessa olisi tärkeää. Sitä, minkä kuuluisi tulla näkyviin. Jos sellaista nyt edes missään on. Tuolta kuulostaa, kun yrittää rupeamalla ruveta kirjailemaan. Melkoisen pitkä tauko noiden rivien jälkeen tuli. Kirjailijanura ei ilmeisesti sittenkään lähtisi käyntiin. Lopulta mielentäytteeseen ei sitten tarvittukaan kuin yksi puhelinsoitto. Eilen (pikemminkin toissapäivänä, koska tämä teksti ei valmistunut tänään, vaan huomenna), kesken työpäivän kännykkä tärisi sinnikkäästi. En vastannut ensin, koska huolimattomasti katsoin numeroa ja päätin, että joku ulkolainen huijari se kuitenkin on. Sormi osui johonkin ja sitten se huijariksi luultu siinä pöydällä kuului haloota huutelevan. Vaiensin hänet toisella sormenliikkeellä ja jatkoin hommiani. Tekstiviestin myötä tilanne mu...