Lepo

Jäiden lähtö on tänä keväänä muutakin, kuin pelkkää avannon hajoamista. Enpä arvannutkaan, kuinka helpottunut olo tulee, kun työterveyslääkäri tänään katsoi silmiin ja totesi: "Eiköhän sinulla ole ollut sen verran isoja asioita mietittävänä, että nyt kirjoitetaan sairauslomaa." Sitäpä toivoinkin, tosin hälle totesin, että jos hän ei katso lomaa tarpeelliseksi, otan loppuviikon palkatonta. Läikähti helpotuksen lämpö läpi sielun, kun hän minut lomalle laittoi. Siihen nuo lammenkin jäät ehkä sulivat?

Kävin lääkäristä päästyäni poikkeamassa työmaalla. Harmittelin opehuoneeseen mentyäni, että unohdin läppärin autoon, vaikka sen vieminen työmaan gurun käsittelyyn oli yksi niistä muistilistalla olleista oleellisista tuolla poikkeamisen syistä. Minun huonomuistisuuteni vuoksi hän sitten joutui odottelemaan, kun kipaisin takaisin autolle. Täysin vastoin tapojani meninkin eri ovesta kuin normaalisti, lyhyempää kautta. Onnekseni sillä reissulla ehdin tavata myös toisen työmaan ihanista pomoista, pari sanaa hänenkin kanssaan vaihdoin. Hyvä niin, tuli jonkinlainen lepo mieleen hänen sanojensa myötä. Ehkä kuitenkin voin jäädä saikulle, vaikken sairas sanan varsinaisessa merkityksessä ehkä olekaan. Minua ilahdutti sairauslomatodistuksen sisältö: Minulla on sen mukaan mm. sopeutumishäiriö 😆. No joo, ymmärrän. Enhän minä nyt ihan vaivattomasti ole sopeutunut tähän eri tavalla kiireiseen kevääseen. Edelleenkään en tunnista itsessäni varsinaista leikkausjännitystä. Hermostuminen työasioista on lakannee sen myötä, että ehkä osaan päästää irti. Vaistosin tänään tapaamieni ihmisten sanoista, että minua saatetaan ymmärtää. Jostain vuosien takaa on jäänyt erään sijaisen sanoista (ei sijaistanut minua, vaan työkaveriani) mielen päälle sanat "kun ei ole edes kunnollisia ohjeita sijaiselle jätetty". Siinä osasyy sille, etten halua minun jäljilläni kenenkään joutuvan samanmoisia sanoja sanomaan. Ja samalla tiedän, ettei mikään velvollisuus ole toisten puolesta hommia tehdä, etenkään, kun ei voi tietää, mikä kenenkin tyyliin sopii. Jospa nyt kuitenkin uskoisin ja antaisin periksi. Ei tuo koulumaailma kaipaa yhtään enempää sopeutumishäiriöisiä.

Saattaapa siis olla niin, että vasta syksyllä palaan sorvin ääreen. 

Ehkä huomenna pitkästä aikaa eväät reppuun ja ajelemaan jonnekin.