Kun ei jaksakaan enää

Niin, tarvitsenko psykologia? Pärjään vallan mainiosti itseeni ja tulevaan liittyvien ajatusteni kanssa. En vain yksinkertaisesti väsymyksen, kaikkien hommakseni ottamieni "järjestänpä tämänkin valmiiksi, ettei jää muiden niskoille" -juttujen ja arviointikiireiden kanssa sitten pärjännytkään. Muisti pettää, enkä usko sen johtuvan tuosta kasvaimesta, pikemminkin vain stressistä. Ja kun ei muista, mitä juuri ryhtyi tekemään ja mikä olikaan se asia, mikä oli PAKKO juuri nyt hoitaa, hermostuu enemmän.  Ja vaikken varsinaisesti tulevaa leikkausta pelkääkään, totta kai se on mielessä koko ajan ja omalla tavallaan askarruttaa. En ole hetkeen kestänyt yhtään sitäkään, ettei joku tunnilla toimi, niin kuin olen toivonut hänen toimivan. Itkun partaalla koko ajan, kun joku ei kuuntele ja saman asian tyyliin "tämä äksän edessä oleva luku on se kulmakerroin" viidettä kertaa peräkkäin samalla oppitunnilla eri oppilaille sanot. Sitten kiukustun ja puhun rumasti tyypeille, joiden syytä minun väsymykseni ei loppujen lopuksi kuitenkaan ole. On ehkä ihan hyvä olla pari päivää ilman tuota kaikkea. Toissapäivänä pariin otteeseen huomasin itsessäni ihan fyysisiä oireita sen jälkeen, kun olin ensin oppitunnilla samaa tehtävää useamman kerran taululla neuvonut, sen jälkeen taas kerran yhdelle porukalle vääntänyt rautalangasta, missä ruokavälitunnin aikana pitäisi olla, kuunnellut, kuinka niin väsyttää ja mä en jaksa ja miks mun pitää, vaikka en haluu ja vaikka mitä ja heti perään metsästänyt laumaa ysiluokkalaisia, jotka eivät tajunneet, ettei alaluokkalaisten ovea käydä porukalla takomassa kesken oppitunnin. Siinä sivussa keräilet lattioilta roskia ja purukumeja, koska niin moni on unohtanut, kuinka roskiksia käytetään. Ja kaikkea sellaista, mitä päivät on nykyisin täynnä. Istuin tyhjässä luokassa ja yritin rauhassa hengitellä. Jossain rintakehän uumenissa sirisi ja tikitti, piti ojennella rankaa ja tunnustella, jotta pumppuko se siellä vai ihan muut lihakset vain. EKG viikolla oli kuitenkin ihan soma, ei mitään poikkeavaa. Näitä tällaisia aina toisinaan tulee, mutta yleensä ovat olleet fyysisessä rasituksessa, ylämäessä. Nyt normityöpäivän keskellä. 

Sitten en vain enää jaksanut. Kello läheni puolta kuutta ja ne muutamat koepaperit, joita rupesin kolmen jälkeen tarkistamaan, olivat vieläkin tarkistamatta, koska olinkin keksinyt, että jossain vaiheessa tarvitsee ehtiä hiukan lokerikkoakin siivota ennen kesää. Tungin sitten yhdestä kaapista toiseen tavaroitani, joita en ehdi ainakaan nyt sen kummemmin läpi käydä. Sitten muistin, että pitikin vielä kopioida se ja tulostaa toinen ja siinä välissä kaikki ne kokeet levisivät lattialle. Oli aika kerätä itsensä ja poistua. Soitin matkalla pomolle, koska ajattelin, että on hänen kai helpompi valmistautua seuraavan päivän sijaisjuttuihin, jos jo illalla tarpeesta tietää. Ja heti puhelun jälkeen ajattelin, että hitsit, kun tulikin häirittyä, olisihan tuon aamullakin voinut hoitaa. Ja sitäkin mietin, että jos vaikka aamulla olisinkin taas "uusin voimin" yhdestä päivästä edes puoliksi selvinnyt. Onhan noita loppupäivän oppitunteja tullut jo jonkun aikaa itkeä tihrustettua läpi, ehkä se yksi päivä vielä sujuisi.

Mutta tuo aloitukseni "tarvitsenko psykologia" liittyy siihen, että tuon pomolle soittelun jälkeen varasin saman tien aamulle soittoajan työterveyshoitajalta. Hän soittikin sovittuun aikaan, ei vain millään meinannut ruveta minulle kuulumaan mitään. Haloota huutelin ja lopulta hän katkaisi puhelun ja soitti uusiksi. Sama juttu, kunnes älysin kokeilla kuuluisiko kaiuttimesta. Meinasi tuokin sekoilu mennä tunteisiin, ennen kuin sain äänensä kuulumaan. Puhelun jälkeen tajusin, että BT-kuulokkeet ovat tyynyn vieressä ja sinnehän tuo puhelu varmaankin oli yhdistynyt. Sikäli outoa, koska tuon haloon huutelun lomassa kertaalleen puhelimesta jo bluetoothinkin katkaisin ihan kokeilumielessä (en muistanut noiden kuulokkeiden olemassaoloa), mutta ei se auttanut. Näissä sairauslomatarpeissa olen ennenkin ollut siinä tilanteessa, että perjantai on se ensimmäinen tarvittava päivä, joten maanantaille saakka ei sen enempää omalla kuin terveydenhoitajankaan luvalla saikkua saa. Lääkärille olisi seuraava vapaa aika vasta tiistaina. Hoitajalta siinä kyselin, onko minun oikeasti mentävä maanantaina töihin,  jos ei siihen lääkäriä saa. Aikansa asiaa pureskeli ja totesi lopulta, että pykälät antavat hänelle oikeuden kirjoittaa kolme sairauspäivää, mutta nyt hän rikkoo pykäliä ja kirjoittaa sen neljännenkin. Mitään ei psykologista tuossa yhteydessä puhunut, mutta huomasin jälkikäteen sovelluksesta, että oli kirjoittanut lähetteen. Mikäpä siinä, voin minä sielläkin käydä, vaikken oikeastaan tässä tilanteessa koekaan hänen taidoistaan suuremmin olevan apua. Katsoin jo ajanvarauskalenteriakin, mutta ei ensi viikolle ollut muuta tarjolla, kuin etävastaanottoja muun Suomen psykojen kanssa. Jääköön sitten tulevaan aikaan, kunhan ensin tästä ykkössijalla olevasta selviän. Ellei sekin sitten minun tuurillani peruunnu joko oman tai kirurgin sairastumisen vuoksi tai viimeistään siksi, että ne Novan kuvat torstaina  kuitenkin epäonnistuvat tai liian myöhään HUS:n saavuttavat. Kaikki tämäkin lisää levottomuuttani.

Maanantai siis terveydenhoitajan luvattomalla todistuksella, tiistaina lääkärille. Sitten vappu, sen jälkeen ainakin osa päivää menee Novassa kuvauksissa ja loppupäiväksi sitten töihin, jos tuo lääkäri minut työkykyiseksi haluaa todeta. Tähän liittyen siippa eilen illalla totesi, että toivottavasti antavat minulle lisäaikaa. Siinä tilanteessa emme olleet tästä alkavasta viikosta juuri jutelleet mitään, eikä minun jaksamisestani, joten kierolla ajattelulla varustettu ihminen sai tuon kuulostamaan huomattavasti dramaattisemmalta, mitä se oli. Kumpikaan ei tosissaan sitä tulkinnut millään tavalla "ajan loppumiseen" liittyväksi, mutta makaaberia (onkohan se oikea termi tähän) huumorintajuani se kutkutti.

Hiukan syyllinen olo. "Lintsari, työvieroksuja", sanoo sisimpäni. Muistan, kun ensimmäisen kerran alun kolmatta kymmentä vuotta sitten olin uupumuksen/masennuksen vuoksi sairauslomalla ja kerroin kotona olemiseni syyn isälleni. Hän puki sanoiksi sen, mihin oli itse oppinut: "Laiskuutta sellainen on." Ei hän minua syyttänyt, ei vain täysin ymmärtänyt, ettei töitä tehdä, jos niitä on. Huomaan itsessäni olevan tuota samaa ajattelunjämää. Jaksaisinhan minä ja selviäisin, jos vain menisin ja tekisin. Sitten jos nuo rintakehän särinät sun muut saavat aikaan Oikean Sairauden, sitten voisi olla levollisin mielin saikulla. Mutta tällaiset korvienvälijutut ovat tekosyitä. Niin, paitsi että...korvienvälistähän tässä oikeastaan on perimmiltään kysymys  😁

Nyt kuitenkin olen, luvalla, ainakin vielä tiistain saikulla. Katsotaan sitten, mitä tohtori tuumaa. Toivottavasti saan sitä lisäaikaa, koska jos en saa, hävettää sitten sekin, että  ovat töissä jo sumplineet juttuja.

Joku vika minussa on, kun pidän tavallaan velvollisuutenani mahdollisimman paljon toisten puolesta ajatella loppukevään tunteja valmiiksi. Onhan se toki omaakin työtäni on helpottanut, että olen paperille päivämäärineen laittanut tunnin aiheen ja mahdollisesti muutakin. Tulevia sijaisia silmällä pitäen ne tekstit olen kuitenkin rustannut ajatellen, että heille niistä hyötyä on, paitsi, ettei kuitenkaan suoraan ole. Ne nimittäin lakkasivat osittain toimimasta saman tien, koska sijaisjärjestelyjen myötä tuli työjärjestysmuutoksia. Ei se yllätys ollut, ymmärrettävää ja ainoa mahdollisuus, mutta silti harmittaa, että ne päivämäärät eivät kaikissa tekemissäni ohjeissa enää sitten toimikaan. Eikä niiden jakaminenkaan onnistunut niin, kuin toivoin. Linkkien piti aueta kaikille, jotka ne saivat, mutta jotain häikkää siinäkin sitten oli. Niin kuin sillä olisi mitään väliä... Kaipa tällekin reagointitavalle joku diagnoosi löytyisi.

Parturin varasin tälle päivälle. Sinne kohta. Eipä tarvitse kovin paljon energiaa uhrata hiustenpesuun sitten tulevina petipotilaspäivinä. Saattaa sen ajan hyvin selvitä pesemättäkin.

Ehkä kesäkin joskus tulee.