Vaivoja ja vitutusta

Juuri tällä hetkellä monikin asia turhauttaa/kyllästyttää/ärsyttää/suututtaa yms.. On sille olemassa erittäin hyvä suomenkielinen sana, joka kattaa tuon kaiken ja paljon muutakin, sellaistakin, mitä nyt ei vain voi mitenkään muuten kuvata kuin juuri tällä sanalla. Vituttaa. Jaa syöpäkö? Omituista kyllä, ei sinänsä se, vaikka olisihan toki monin verroin mukavampaa, jos sitä ei olisi.

Se, että yöt ovat katkonaisia. Herkästi heräilen kaikenlaiseen ja sitten pyörin. Hiottaakin jälleen. Aina yöllä kaipaan aamua, että viitsisi mennä järveen. Ja sitten aamulla, kuten juuri tänään, en saakaan itseäni tuonne rantaan, koska väsyttää. Lieneekö peitto liian paksu tai hiottaako se muuten vain vai ovatko oikeasti ne hormoneilla häädetyt yöhikoilut tulleet räkäisesti nauraen takaisin? 

"Räkäisyyskin" alkaa kyllästyttää. Tai ei tämä mitään räkäisyyttä ole, toista viikkoa jo tällä erää nenä tihkuu sen verran verta, että öisin se sitten kuivuu ja tukkeutuu, eikä nenän kautta voi hengittää. Sama oli ekan syton jälkeen jossain vaiheessa. Suun kautta hengittäminen taas aina hiukan jännittää, tuo mieleen muutaman vuoden takaisen totaalisen hengitysteiden salpautumisen. Suun kautta hengittäessä aina toisinaan joku mitätön sylkipisara "menee henkeen" ja sitten tulee tukehtumisen tunne. Onneksi sitä aivan täydellistä ilman kulkemattomuutta on ollut vain sen yhden kerran. Silloinhan sitä sitten tutkittiin ja ja sai se nimenkin: äänihuulisalpaus. Sitä en halua uudelleen kokea ja aina se tulee mieleen, kun nenä menee tukkoon. Eivät ole auttaneet näissä nykyisissä tukoksissa kosteuttavat tipat, enkä saata kuvitellakaan, että Nasolinia tms. laittaisin, kun siellä limakalvot ovat rikki. Nenäkannuhuuhtelut eivät tähän toimi. Ilmeisesti se vesi menee muita reittejä, koska ei toisesta sieraimesta tullessaan mitään verensekaista kuitenkaan mukanaan tuo.

Vituttaa sekin, että paino nousee, vaikka nyt olen jättänyt kaiken pullakakkuherkkujen syönnin. En ole oluttakaan sitten marraskuun puolivälin edes maistanut ja viiniäkin koko joulun aikaan vain kolme lasillista itselleni soin. Suklaatkin olen onnistuneesti ainakin toistaiseksi vaihtanut hiukan vahvempiin.

Tujumpaa suklaata!

Ymmärtäisin, jos kortisonia tässä nappailisin, mutta sitäkin menee aina vain ne kolme päivää sytojen aikaan. Liikkunut olen päivittäin, kuten lupailin. Pari pidempääkin kävelyreissua on tehty. Lumitöitäkin on viime päivinä riittänyt ja joitakin tunteja on lumentyöntimen varressa tullut rehkittyä. On toki mahdollista, että kroppa on niistä hermostunut ja kerää nestettä. Sama ilmiö on kesäisin kuumilla seuduilla liikkuessa, mutta sen ymmärrän, kun tulee paljon myös juotua. Aina reissujen jälkeen on turvottanut ja se on sitten häipynyt parin päivän jälkeen. Nyt ei tuolla helteellä voi mitään selittää. Vettä kyllä juon paljon, mutta ei sen pitäisi painoa nostaa. 

Lumityöt saivat aikaan selän kiukustumisen. Ensin ihmettelin, että voiko kävelystä tulla lapaluiden väli kipeäksi, kunnes tajusin, että se lumen heittelyhän sen saa aikaan. Eilen sitten myös alaselkä ärsyyntyi ja oikein ärhäkästi välillä nykäisee ja laittaa uikuttamaan. Kyljen kääntäminen yöllä vaati suunnittelua, yskäistäkään ei passaa ottamatta käsillä ensin tukea jostain. Jos ei se hiottaminen yöllä riitä unen katkonaisuuteen, onneksi on varalla sitten selkä. Ettei vain olisi aamulla pirteä.

Asioiden miettiminen etukäteen ei kannata, mutta silti sekin on ruvennut mietityttämään, että kuitenkin minun tuurillani ensi maanantain verikokeissa valkosoluarvot ovat liian alhaiset ja sitten syto siirtyy. Eihän sitä mistään voinnissaan tuntisi, mutta viime syton jälkeen sain jostain kämmeneen pienen haavan ja kylläpä kesti sen paraneminen kauan. Hiukan reunoilta punotti monta päivää ja nyt vasta, parin viikon kuluttua se näyttää parantuneen. Tietenkin keksin, että tietenkin tuokin johtui siitä, että sillä elimistöni ainoalla jäljellä olevalla valkosolulla kesti kauan ehtiä paikalle ja vielä kauemmin saada orastava tulehdus taltutettua. Raukka hiki päässä yksin siellä joutunut bakteereja vastaan tappelemaan. Napakin kiukkuili pari päivää, punotti, eritti jotain (eikö olkein mielenkiintoista...) ja hiukan vertakin jossain vaiheessa vuoti. Sen verran uutta tämä syöpäily minulla, etten tajunnut tuossa vaiheessa soittaa Hoitokeskukseen ja kysyä, pitäisikö huolestua moisesta, vaan ihan itse Neoamiseptilla ja Bacibactilla läträilin. Tyttären kanssa asiasta sitten eräänä iltana tuli puhetta ja hän huomautti, että kannattaisi ehkä kysäistä, koska sytot ja alentunut vastustuskyky. Niin joo! Aamulla tilanne oli jo hyvä, eikä sen jälkeen ole toistunut, joten jätin soittamatta. Ei tämäkään mitään uutta minulla ole, on tuo napamokoma ennenkin huonosti käyttäytynyt, vaikkei verta ennen olekaan näyttänyt. Sellainen syvä kuoppa, vaikeasti puhdistettava ja kuivattava. Muistan, kun raskausajan lopulla iloitsin siitä, että ensimmäisen kerran elämässäni sain sen kunnolla puhdistettua, koska se vatsanahka napoineen pingottui oikein kivasti kireälle. Nyt näiden läskien kanssa se sen sijaan uppoaa yhä syvemmälle pohjattomaan suohon. Tarvitseeko aikuinen napaa mihinkään? Eikö se voisi siitä plastiikkakirurgi kivasti tasoittaa ympäristöönsä sopivaksi?

Tällaisessa mielentilassa kaikkein sopivinta kuunneltavaa toki on rintasyöpään kuolleen naisen puolison kirjoittama kirja. "Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta", kirjoittaja Mikko With. Kiinnostava kirja, perustuu syöpään kuolleen Tiinan blogikirjoituksiin, lääkärinlausuntoihin ja hänen miehensä samoista asioista kirjoittamiin ajatuksiin. En sano, että on pelottavaa tai kauhistuttavaa, pikemminkin jollain tavalla sellaista jännää kauhuleffamaista creepyä, että Tiina oli myös opettaja, kirjoitti blogia, suoritti sairautensa aikana teologian tenttejä (omani toki ovat jo mennyttä aikaa), tykkäsi matkustelusta ym. monta muutakin sellaista juttua, mitkä minuunkin sopii. Hänellä kaikki alkoi vain toisesta rinnasta, mutta hän keräsi sitten lopulta kokoelman muitakin syöpiä. Sama tilanne minulla ei toki hänen kanssaan ole. Hän oli nuori, kolmen alaikäisen äiti. En pidä itseäni pessimistinä miettiessäni muiden syöpien mahdollisuutta omalla kohdallani, mutta kyllä joukkoseulontojen puhtaista tuloksista huolimatta aina välillä mieleen tulee kaikenlaista. Mahdollistahan se on, tyhmähän ihminen on, jos ei ota sitäkin huomioon. Olisi aika mennä gynellekin vuositarkastukseen ja noita myoomia mittauttamaan, mutta kun se on niin kallista. Muutenkin on nyt mennyt poliklinikkamaksuihin enemmän rahaa, kuin on budjetoitu. Terveyskeskuksen kautta moisiin ei tälle vuosituhannelle kuitenkaan aikaa saisi. Meinasin kysäistä, saisiko tuolta syöpäpuolen kautta lähetteen, että tutkittaisiin varuilta myös tuo alempi osasto. Jospa painonousukin liittyy osaltaan myoomien villiin ja hallitsemattomaan kasvuun? Tai jospa vatsavaivat ja ummetuskin liittyvät myös tuohon ihmisen sisuksen osaan? Enää tarvitsee vain muistaa kysyä asia. Tai sitten nöyrtyä ja maksaa kiltisti.

Mutta siis v-tuttaa sekin, että sellaisiin ihmisen kukkarolle mukavasti sopiviin lääkäripalveluihin on niin vaikea saada ensi puhelimella yhteyttä ja sitten saada aikaa.

Sitten tuo tukka. Sen kanssa tuli mitta täyteen uudenvuodenpäivänä. Olisihan sitä edelleen ollut, mutta niin harvakseltaan, että miestäkin taisi jo ulkonäköni nolottaa. Pyysin sitten ajelemaan loputkin pois, eikä hän yhtään vastustellut. Nyt minua itseäni tuo oma ulkonäkö ottaa päähän. Kotona istun pipo päässä. Kävin sen peruukinkin hankkimassa maanantaina, kun kerran sairaanhoitopiiri siitä pari sataa halusi puolestani maksaa. Asiantuntevaa palvelua Prof Hair Design -liikkeessä Yliopistonkadulla, Maija osasi siellä hommansa. Kokeilin blondia ja harmaata, kokeilin suoraa siistiä ja taipuisampaa (lue: sekaisempaa). Viimeksi mainittuun päädyin. Kertaalleen olen sen kanssa ihmisten ilmoilla ostoreissulta palaamisen lisäksi. Päätellen siitä, ettei kukaan suureen ääneen nauranut minut nähdessäni, olin ilmeisesti osannut sen jokseenkin oikeaan asentoon laittaa. 

Sen olen tässä viime viikkoina tajunnut, että pipo ja sen päällä huppu voivat todella tuoda turvaa. Alan tajuta teinejä.

Yksi seikka, mikä on ilahduttanut (ja mistä olen kyllä ohimennen jo maininnutkin), on naamakarvojen katoaminen. On kivaa, kun ensimmäisen kerran 45 vuoteen ei tarvitse peiliin katsoessaan miettiä, mikä jouhi milloinkin törröttää väärässä paikassa. Ja sitten eilen luin syöpäryhmästä, että hoitojen jälkeen naama ainakin joillakin rupeaa kasvamaan innolla enemmänkin nöyhtää. Voisin se v-sanan tähän sanoa, jos viitsisin.

Kunpa ihminen lajina ei milloinkaan olisi ruvennut kiinnittämään huomiota omaan tai toisen ulkonäköön! Luulen, että jokaisella on omassa ulkonäössään jotain sellaista, jonka toivoisi olevan toisin, jotain, mikä harmittaa ja mitä yrittää peitellä. Kuinka paljon onnellisempia ihmiset olisivatkaan, ellei tuollaisia asioita tarvitsisi miettiä! Voisi vain olla se, mikä on, eikä mitään tarvitsisi piilotella tai hävetä.

Että tällainen vali-vali -päivä.