Aikaa kirjoittaa

Tänään näyttäisi olevan "aikaa" kirjoittaa. Ehkä hiukan väärin ilmaistu, kyllähän minulla aikaa on, en vain ole sitä aikaa halunnut käyttää pelkästään tällaiseen omaan asiaan, koska kaikenlaista yhteistäkin ajankäyttöä tässä taloudessa on tupannut olemaan. Enimmäkseen meillä tosin on viime aikoina aika kulunut telkkarisarjan katsomiseeen – johan tässä kohta kahdeksan kautta Castlea on tullut tuijoteltua. Vaan mikäpä siinä, saa ihminen myös ihan vain ollakin.

Kivaa on ollut se, että edes välillä olemme saaneet aikaiseksi lähteä myös ulkoilemaan. Eivät ne minun suuret uudenvuodenlupaukseni kovin monelta osalta ole toimineet ja valitettavasti yksi niistä toimimattomista on juuri tuo liikkuminen. Ei ainakaan näillä liukkailla keleillä tai kovilla pakkasilla tule lähdettyä edes lampea kiertämään. Lumitöitäkään ei (onneksi) ole viime aikoina ollut ja hyvä niin. Edellisestä suuremmasta urakasta rupesi selkä vihlomaan, muutaman päivän takaisesta yhden polunpätkän luomisesta meinasi mennä voimat. Kaipa tämän hoitosession jossain pitää näkyä. Muuten edelleen suhteellisen sivuvaikutukseton olen, ellei jatkuvaa nukkumisenhalua, nenän verestämistä, parina päivänä hetkellisesti poskipäähän ilmestynyttä elohiirtä ja eilen ensimmäistä kertaa iskenyttä kuravatsapäivää lasketa. Sekään ei sentään juoksemaan laittanut, mutta olipa erilainen kokemus jatkuvan ummetuksen vastapainoksi. Ilo se on pienikin ilo 💩! Viimeisimmän syton jälkeen en ole Pegulosilla lotrannut, koska se ei tuntunut auttavan, vaan vaihdoin Laxoberoniin. Lieneekö toiminut sitten kollegaansa paremmin.

Ei sitä televisiota sentään aivan jatkuvasti meilläkään katsota. Kävimme perjantaiajelulla pohjoisemmassa Keski-Suomessa, Salamajärven kansallispuisto kohteena. Kätkön perässä, tietenkin. Muita ei tuolla näkynyt, ei ollut tuoreita jälkiäkään. Sen verran häämötti edellisen kävijän jalanpainaumat, että joten kuten pystyi hahmottamaan, missä pitkospuut ehkä kulkevat. Suunnilleen niillä jopa pysyimme, eikä liian monta kertaa tarvinnut humpsahtaa lumikengillä umpihankeen. Joitakin toki, mutta se kuulunee lajiin. Sellainen pieni, parin kilometrin ulkoilu siitä tuli, ei sen enempää, mutta kuitenkin jotain. Aurinkoinen, joskin tuulinen keli, eikä alkuiltapäivän auriko jaksanut näillä leveysasteilla kovin korkealle nousta. Pikkupakkasta. Olisi ollut kiva nähdä eläimiä, kovin mainostavat metsäpeuroja tuolla seudulla liikkuvan, mutta edes jälkiä ei näkynyt. Ei tosin minkään muunkaan eläimen jälkiä.

Pieni Koirajärvi

Välillä huomaan miettiväni, että kehtaako tätä toistaiseksi voimassa ollutta hyvää vointia juurikaan mainostaa. On tavallaan jonkinlainen syyllisyys omasta olosta, koska muutamalla ystävällä on omien hoitojensa aikana ollut tilanne vallan toinen. En oikein osaa itsellenikään selittää tätä tunnetta, mutta tavallaan hävettää. Sellainen anteeksipyytäväinen olo. Siihen sekaan iskee sitten sekin ajatus, että olenko nyt jotenkin lusmuri, koska en ole ollut töissä, vaan olen ilolla ottanut vastaan minulle kirjoitetun sairausloman. Sitä yritän itselleni oikeuttaa sillä, että en sitä kinunnut, vaan lääkäri sen kirjoitti. En myöskään osaa ennustaa, enkä koskaan etukäteen tiedä, tuleeko seuraavana yönä unta, olenko aamulla väsynyt, toimiiko maha niin, että pääsen liikkeelle sovittuun aikaan jne. Suurimpana syynä työpaikalta poissa pysymiseen tosin ovat ne pöpöt, mitä koulumaailmassa aina on. En halua sitä riskiä, että jonkun tartunnan vuoksi sytot sitten siirtyisivät. Ehkä minulla on oikeus olla pois?

Tähän liittyvätkin sitten KELA:n kommervenkit. Ymmärrän sen, että työpaikat ja työtehtävät ovat erilaisia ja jos joku ei pysty töissä olemaan, joku toinen saattaakin pystyä ja jopa haluaa olla. Ihmettelen kuitenkin sitä, että jos KELA on sairaalan lääkärin kirjoittaman todistuksen perusteella myöntänyt minulle sairauspäivärahan toukokuun loppuun, työnantaja on myöntänyt minulle sairausloman ja ilmoittanut jo palkanmaksunkin yksityiskohdista kevään ajalta ja minulle on hankittu sijainenkin koko kevääksi, KELA kuitenkin haluaa työterveyslääkärin lausunnon asiasta tai muuten keskeyttävät sen jo kertaalleen myöntämänsä päivärahan maksamisen. Sattumalta tähän liittyvän linkin Facebookin syöpäryhmästä  huomasin ja laitoin työterveyteen kyselyviestin. Oli tästä toki KELA:n päätöksen lopussa tieto, mutta jostain syystä en sitä ollut lukenut, vaikka yleensä jopa oikaisuvaatimusohjeetkin tavaan läpi. Ylihuomenna nyt kuitenkin siis työterveyteen tapaamaan hoitajaa. Sikäli ihan mukavaa, että tuleepa hänetkin tavattua, en ole edes nähnyt tätä uutta ihmistä vielä. Sitä en vain ymmärrä, että ihan nokakkain täytyy käydä siellä, vaikka olen jälleen kerran täyttänyt työterveyden vakiokyselyn kaikkine perustietoineen ja tämän hetken tilannekatsauksineen. Niistä vastauksista siellä sitten puhutaan, vaikka mielestäni moinen hoituisi ihan vain puhelimessakin, ellei peräti pelkän lomakkeen avulla. Eikä siinä vielä kaikki: Lääkärikin pitäisi tavata, mutta hälle aika varataan vasta tuon hoitajan käynnillä. Kysyin, että eikö etänä voisi moisen, mutta ei kuulemma ole tapana tai jotain. Näinä aikoina hoitohenkilökuntaa mielestäni tarvittaisiin ehkä joihinkin muihinkin tehtäviin kuin kirjoittelemaan tuplatodistuksia poissaoloista.

Tänään minulla nyt on siis aikaa myös kirjoitella. Olen tosin aivan sujuvasti pystynyt myös tuon sarjan seuraamisen aikana sekä päivittämään että ylläpitämään vähäisiä sosiaalisia suhteitanikin, mutta ei sentään pitkää tekstiä sen aikana tohdi ruveta vääntämään. Siitä jää kiinni. Aikaa minulle tänään suo se, että siippa joutui/pääsi työkeikalle. Usein nämä viikonloput ovat sellaisia. Nyt olen pessyt pyykkiä ja loikoillut, äänikirjaakin kuuntelin. Kävi ikävä kyllä jälleen niin, että nukahdin korvanapit korvillani, vaikka ihan kiinnostava kirja tuo onkin. Oskari Saaren kirjoittama Aki Hintsa - Tänään olen elossa. Kiitos Katille vinkistä! Syöpätarina sekin, kumma että kiinnostavat minua. No, olen aiemminkin jo maininnut, että aina nuo tuollaiset tekstit ovat huomioni herättäneet. Se vähä, mitä Aki Hintsan elämästä olen jo ennestään tiennyt, on ollut kiinnnostavaa. Tavallinen mies suurissa piireissä, ystävinä maailmantähtiä. Itsekin toki niissä piireissä kuuluisa. Olen näemmä tänä aamuna kolmisen tuntia unensekaisessa olotilassa tuota kirjaa onnistunut tuuttaamaan kirjaimellisesti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tietämättä juurikaan mitään, mitä siinä on tapahtunnut, mutta alkumetreiltä eilispäivältä jäi mieleeni ajateltavaakin.

Hintsa puhui elämäntavan muutokseeen liittyen siitä, ettei liian laajoja ratkaisuja kannata tehdä. Korkeintaan kolme muutosta kerrallaan ja niitä sitten pidetään yllä kolme kuukautta, ennen kuin seuraavia edes mietitään. Tai jotenkin näin se ohje meni... minä ja minun muistini... eikä tämä ole syto-oire, on ollut jo vuosia vaikea mitään painaa kunnolla ja järjestelmällisesti mieleen. Kuinka ihmeessä olen joskus aikuisiällä ja työn ohessa onnistunut opiskelemaankin?

Omia uudenvuodenlupauksiani olen tuolta kannalta nyt uudelleen silmäillyt. Seitsemän niitä näemmä oli, ja kolme on pitänyt: suklaa, alkoholi ja pullat. Kaksi keksiä söin, kun ystävät poikkesivat käymään.

Kavereita kylässä!

Perustelin tuo napostelun sillä, että kyseessä oli harvinainen vierailu ja sikäli jo juhlan aihe, ja ne olivat  "Pikkuleipiä vuodelta 1934", eikä silloin tietenkään mitään sokeria ollut keksitty. Ja jos olikin, olihan se haihtunut jo. (Sitä ei lasketa, että ihan viime vuoden lopulla nuokin keksit on tehty.). Joka tapauksessa olen onnistunut peräti kaksi viikkoa nyt pitämään kolme lupausta. Neljännenkin osittain, koska iltasyömiset ovat eilistä lukuunottamatta olleet vain huushollin yleisen aikataulun venymisestä johtuvia. Ja viidennen, koska olen tuota leivänkin määrää ja päällisten määrää vähentänyt merkittävästi. Eilistä iltaa ei tähänkään lasketa. Rupesi illalla kovasti nälättämään ja tekemään mieli oikein kunnon voileipiä, kun maha viimein oli kyllästynyt temppuiluunsa. Soin sille sitten muutaman monipäällystetyn, vaikka jo iltakin oli. Siihen avantouintiin ja liikkumiseen pitäisi vielä panostaa, mutta ehkä niille keväämmällä tulee sijansa. Avantoon pääsemiseksi pitäisi herätä oikeaan aikaan ja tilanteessa, missä yöhiki ei juuri ole vaihtunut paleluun. Odotellaan.

Hintsan kirjassa on useampaan otteeseen haastettu miettimään myös näitä kysymyksiä: 1) Kuka olen? 2) Mitä haluan? 3) Hallitsenko itse omaa elämääni?

Hän kertoi, että toisinaan hänen luokseen on tullut ihmisiä, joilla on parikinkymmentä määrettä itsestään kertomassa, keitä he ovat. Hintsan mielestä sellainen ihminen ei tiedä, kuka hän on. 

En minä osaa sanoa, kuka minä olen. Jos kerron olevani opettaja, se ei ole minua. Se on vain rooli, jota olen joutunut muutaman vuosikymmmenen työelämässä vetämään, koska ammatinvalintaani eivät määrittäneet omat ammattitoiveeni, vaan se, että halusin jäädä kotipaikkakunnalle. Sitä se seurustelu teetti. En myöskään voi itseäni vaimoksi tai äidiksi määritellä, koska kummassakin roolissa olen ollut aika kehno, eivätkä ne ole niitä, millaisena itseäni ensisijaisesti pidän, vaikka mieluusti molempia olenkin. Harrastuksenkaan kautta tuollaista määritelmää ei voi tarkentaa, koska sekin on vain pintaa, joskin tällä hetkellä tärkeää. Se kuitenkin voi muuttua, eikä sillä voi vastata kysymykseen "Kuka olen?". Ehkä olen jonkinlainen itseni etsijä, arka ja epävarma tyyppi, joka haluaa kuulua joukkoon joutumatta esille. Tosin, ei tuokaan vastaa kysymykseen "Kuka olen?", vaan kertoo lähinnä siitä, millainen koen/uskon olevani. Reputan jo ensimmäisessä kysymyksessä.

Mitä sitten haluan - vapautta, aikaa, rauhaa. Olisi hienoa, jos nyt voisi jo vain olla, eikä olisi työvelvoitteita. Oma työura ei ole ollut sitä, mitä olen halunnut. En tosin tiedä, mitä olisin halunnut. Ei minulla ole milloinkaan ollut selkeänä mielessä se, mitä haluaisin isona tehdä. Työ on ollut jotain sellaista, mitä saa sen elannon, jotain sellaista, minkä on toivonut edes joten kuten osaavansa tehdä. Käytännössä melkoista roolin vetämistä päivästä toiseen. Kun omia jälkiäni tässä taaksepäin katson, huomaan, ettei siinä kovin suuresti kehumisia ole. Väärällä alallahan minä olen. Milloinkaan en opettajaksi halunnut, enkä milloinkaan ole oppinut kaikkia niitä hienouksia, mitä pitäisi osata, tietää ja nähdä. Alan termistö on minulla ollut aina hukassa, oppimisvaikeuksista en käytännössä ymmärrä mitään, enkä osaa nähdä, mistä milloinkin on kysymys. Hyvin epävarmalla pohjalla on nämä vuosikymmenet käynyt sitä särvintä leivän päälle ansaitsemassa. Ei ehkä ihme, että välillä on uuvuttanutkin.  Se hyvä puoli tuossa kaikessa on, että tiedänpä ainakin mitä haluan: Vapautta työvelvoitteista ja vastuista. Jos terveenä säilyn (heh), vajaan viiden vuoden kuluttua tavoite on saavutettu.

Hallitsenko tätä omaa elämääni? Mitä se sellainen on? Jos ihminen on kytköksissä toisiin ihmisiin, eihän asioita voi ihan itse noin vain hallita. Sen myönnän, että hyvin mieluusti annan vastuunkannon muille, koska en usko itse siihen pystyväni. On sitä paitsi helpompaa, jos joku toinen päättää yksinkertaisetkin asiat. Mitä syödään? Mihin mennään? On minulla mielipide yleensä, mutta oikeasti monesti tuollaiset asiat eivät ole tärkeitä. Kunhan nyt syödään, jos on nälkä ja kunhan nyt mennään, jos ollaan menossa. Elämän hallitsemisesta ja päätöksistä sitäkin mietin, että kaikki suuret, merkitykselliset valintani vaikuttaisivat samalla myös muihin ihmisiin. Jos vaikka sanoisin itseni irti, siitä seuraisi meille vaikeuksia, joita ei ole ilman tuollaista radikaalia omaan elämäänsä puuttumista. Ei ole heppoa tämä hallintavallan käyttö!

Hintsa pohtii kirjassaan myös uskoa. Siihen liittyy mielestäni myös kysymys oman elämänsä hallitsemisesta. Kuinka paljon ihmisen on omaa elämäänsä edes yritettävä hallita, etenkään, jos haluaa antaa Jumalalle osansa (mitä sekin nyt sitten oikeasti tarkoittaa)? Kun sillä saralla omaa elämääni katselen taakse päin, olen hiukan... niin, mitä olen? Hämilläni? Hämmentynyt? Surullinen? Pettynyt? Ylpeä? Iloinen? Tyytyväinen? Vai mitä? En näe kovin suurta hyötyä oman uskonelämäni tarkempaan riipimiseen tässä, koska en tunne nyt tarvetta siitä kirjoittamiseen. Kaikki aikanaan. Kirjoitan, jos alkaa tunnetta pukata pintaan. Siitä alkuaikojen kiihkosta ja jonkinlaisesta fundamentalismista olen onneksi päässyt eroon. En usko tietäväni Jumalan tahdosta enemmän kuin Jumala itse, enkä usko olevani se, jonka tehtävä on suureen ääneen toitottaa muille, kuinka pitää elää. En ainakaan enää. Päälle päin minusta, tavoistani ja tekemisistäni ei näy, mitä ajattelen. Mitä nyt ristikoru kaulassa roikkuu. Puheet ovat välillä muuta, kuin olisi ehkä suotavaa. Näillä nyt mennään. Jos ei riitä, ei sitten riitä. Itsepä Jumala minut tällaiseksi loi, kärsiköön kättensä jäljestä. 

Edelleenkään en osaa suuresti pelätä tätä sairautta. Päivä kerrallaan. Varmasti olisi eri asia, jos tietäisi olevansa parantumattomsti sairas. Olisi pakko miettiä tulevaa tarkemmin, koska tietäisi varmaksi, että se tuleva aika voi olla yllättävänkin lyhyt. Selvähän se on, että nytkin, kenellä vain, elämä saattaa loppua kuin seinään, mutta kun se ei ole se pöytään nuijittu vaihtoehto, sitä ei ehkä osaa ajatella. Sen verran varmasti olisi hyvä pohtia, ettei sitten ylläty, kun tilanne on päällä 😁. Sitä olen miettinyt, että entä jos olisin koko ajan kipeä ja voimaton? Jaksaisiko minua silloin kukaan? Nytkin ne hetket, kun mieluummin nukkuisin, ovat hankalia, koska en haluaisi millään lailla aiheuttaa suunnitelmien muutosta ja pettymystä puolisolle. 

Kevättä kohti ilmeisesti tässä joka tapauksessa valutaan. Tänäänkin näemmä aurinko paistaa,eikä pakkanen pauku. Tulta kuitenkin uuniin lykkäsin. Ehkä jossain vaiheessa tuo mokoma omikronkin on jo pyyhkäissyt laajemmin kansakunnan yli ja ihmiset lähtevät poteroistaan. En minä muuten esim. työpaikalle kaipaa, mutta on siellä monta sellaista työkaveria, joiden juttuja olisi kiva kuulla. Ja kuten olen kirjoitellutkin, monen oppilaan kuulumisia olen miettinyt. Ovatko voimissaan, jaksavatko. Tällainen uutispimennossa oleminen on hankalaa. En edes tiedä, onko se hyvä vai huono asia.