Päivääkään en vaihtaisi...

Usein olemme kotona vuosien varrella puhuneet klassisesta lauseesta "päivääkään en vaihtaisi pois". Ja höpö höpö, tai suoremmin sanoen paskan marjat. Aivan varmasti jokaiselta löytyy elämänsä varrelta päiviä, jotka taatusti eläisi toisin eli vaihtaisi pois, jos sellaiseen olisi mahdollisuus! Jossain mielessä on toki ikävää, ettei moinen ole mahdollista, mutta jos menneestä jotain muuttaisi, iskisi se kuuluisa banaaninkuoriefekti vai mikä ikinä se nyt nimeltään onkaan... siis se, missä yksi minimaalinen muutos menneisyydessä muutaisi radikaalisti koko tulevaisuuden. Aku Ankka niissä aikakonejutuissaan heitti menneisyydessä tulevaisuudesta tuomansa banaaninkuoren ja sitten joku liukastui sillä seurauksella, ettei mikään enää ollut niin kuin ennen. Perhosvaikutus-termiä siippa tarjoaa, kaipa sitä tässäkin yhteydessä voi käyttää. Toki on eri asia yrittää käyttää reaalimaailman kaaosteoriatermiä tilanteeseen, mikä ei voi olla todellinen. Sitä aikakonetta ei ole edelleenkään keksitty, enkä pääse menneitä päiviä muuttamaan, enkä valitsemaan toisin.

Vaan jos pääsisin, muuttaisinko? Monesti olen matkan varrella toiminut typerästi. Listata voisin kaikenlaisia hetkiä, joissa olisi ollut viisaampaa olla sanomatta jotain, olla juomatta jotain, olla polttamatta sitä ensimmäistäkään tupakkaa, olla lähtemättä jonnekin tai jonkun mukaan. Tai olisi ollut viisaampaa sanoa ei, sanoa kyllä, sietää joku asia tai hakea helpotusta johonkin asiaan ajoissa. Kaikenlaisia typeriä valintoja, joita ei olisi näin jälkikäteen ajateltuna kannattanut tehdä. Ilman niitä moni asia olisi tänään paremmin. Vai olisiko? Jos olisin elänyt elämäni toisin, en olisi se, mikä nyt olen. Kokemukseni ja ymmärrykseni elämästä olisvat täysin toisenlaisia, kuin mitä nyt ovat. Luultavasti jo ensimmäisen erilaisen valinnan jälkeen tuon rinnakkaismaailman vaihtoehdot olisivat johtaneet minut jonnekin muualle. Minulla ei olisi tätä perhettä, näitä rakkaita, en asuisi täällä jne. Menneiden päivien valintojen muutokset eivät poistaisi tästä elämästäni niitä ikäviä asioita, vaan pudottaisivat minut aivan toisenlaiseen elämään, jossa olisi sitten kuitenkin omat ongelmansa.

On siis turha pohtia sitäkään, millä valinnoilla olisin ehkä tämän syövän voinut estää. Mikään ei kuitenkaan kiellä minua ihan mielenkiinnosta hiukan ruotimasta, mikä mihinkin on johtanut ja mitä toisenlaisista valinnoista olisi saattanut seurata. 

Hormonit. Niin. Aikoinaan ehkäisypillerit helpottivat elämää. Siinä sitä tuli monta vuotta popsittua ihan vapaaehtoisesti jotain sellaista, missä kuitenkin oli tiedossa olevia mahdollisia haittavaikutuksia. En silti niitä kadu, koska sen hetkiseen elämäntilanteeseen ne olivat oiva vaihtoehto. Parisuhdekin voi paremmin, kun ei tarvinnut puljata epämukavien kondomien kanssa. Kun sitten vuosikausien tauon mainituista aineista pidin toista lasta yrittäessämme, se lienee ollut hyväksi elimistölleni. Kun riski-ikä eli 38 v tuli täyteen, oli lapsilukukin siis olosuhteiden ja biologian pakosta täynnä ja palasin pillereihin. Ikiaikainen ongelmani eli superrunsaat kuukautiset saivat minut viimein rohkaistumaan hormonikierukkaan. Siitä sentään on tutkitusti apua tuohon ongelmaan. Meille ei naistenlehtiä ole oikeastaan koskaan tullut, eivätkä sen enempää Tekniikan Maailma kuin MikroBittikään olleet kertoneet hormonikierukan hyödyistä. Jos edes gynellä käydessäni olisin tajunnut aiheesta aiemmin mainita, olisi monta vuotta mennyt helpommin ja muutamalta nololta tilanteeltakin olisin säästynyt. Oikeassa olivat tutkijat, viimein siirryin hormonikierukan avulla runsaudesta niukkuuden kautta olemattomuuteen. Hienot kahdeksan vuotta kesti sitä aikaa! Sen jälkeen olikin aika etsiä helpotusta yöhikoiluun ja alkoi hormonikorvaushoidon aika. Aina välillä kokeilin, joko voisi olla ilman, mutta aivan suosiolla palasin takaisin pillerinpopsintaan. 

Onhan tuossa siis yhtä elimistöä matkan varrella vuosikausia monella aineella kuormitettu, enkä voi väittää, etteikö tiedossa olisi ollut rintaryövänkin mahdollisuus. Mikä on näiden osuus nykytilanteeseeni - kukapa sen tietää? Syöpiä tulee sellaisillekin, jotka pysyttelevät erossa hormoneista. Olisiko sitten kannattanut toimia toisin? Mielestäni ei, koska näillä tekemilläni valinnolla moni asia aikanaan helpottui. Kymmenien vuosien epämukavuuksien kärsiminen siksi, että saattaisi olla suurempi todennnäköisyys säästyä tämän hetken ikävyydeltä ei kuulosta kovin hyvältä vaihtokaupalta. Elämä on riskinottoa joka tapauksessa.

Mitä muuta olisin voinut muuttaa? Tupakanpolton tuolla jo mainitsinkin. Mikä lie typeryys, porukkaan kuulumisen tarve, uskaltamisen osoitus sekin mahtoi olla. Olisihan siinä rahaa melkoinen määrä säästynyt, jos nekin 20 vuotta (ikävuodet 16-38, pois lukien odotus- ja imetysaika yht. 16 kk) olisi roposensa jonnekin muualle laittanut. Jos sen karsisi pois menneisyydestäni, mikä muuttuisi? Toki yksi syöpäriski vähemmän, mutta toisaalta kun ajattelee, että olen jo ollut polttamattakin kauemmin, mitä aikoinaan poltin, eiköhän elimistö ole tuon ajan jo osannut nollata. Tupakoimattomana olisin sen sijaan jäänyt paitsi esim. opiskeluaikaan niistä helposti lähestyttävistä kaveriporukoista, joissa sentään jotain kontakteja sain. Tupakkaporukoissa oli kaikilla jotain, joka yhdisti ja oli ihmisiä, joiden kanssa sai ajoittain puhua varsin kiinnostavistakin aiheista. Ehkä toisenlaisista piireistä olisi jäänyt käteen pysyvämpiä ihmissuhteita, ehkä ei. Toki oli niitä toisenkinlaisia ihmisiä arjessa, mutta eipä siltä ajalta ole jäänyt elämääni mitään pysyvämpää. Entä mikä olisi ollut tupakoimattomuuden vaikutus puolisoni ja minun teiden kohtaamiseen? Olisimmeko liikkuneet samoissa joukoissa riittävästi vai olisimmeko jääneet toisillemme vieraiksi? Niinpä. Kaiken kaikiaan kyllä tupakan voisin jättää pois, jos uusintakierros tulisi.

Alkoholi sitten omana lukunaan. Ilman sitäkin olisi ihminen pärjännyt tai ainakin vähemmän lotraamisen kanssa. Sepä vain on heikolla itsetunnolla varustetulle kaikenlaisista tiiviistä kaveripiireistä ulos jo nuorena jääneelle melko helppo keino ikään kuin päästä porukoihin. Kun siihen sekoitetaan sitten ilmeisen selvä perinnöllinen taipumus viehtyä mokomasta aineesta, on vuosien varrella tuohonkin jonniinmoinen omaisuus tullut syydettyä. Ja samalla varmasti yhden rintasyövän edestä otettua riskiä. Sellainen kohtuullinen käyttö olisi ollut oiva asia kotona opittavaksi ja vielä parempi malli siirrettäväksi eteenpäin. Jospa sitten seuraavassa elämässä. Mikäli nämä elämän varrelle mahtuvat kaikenlaiset alkoholin kannustamat päähänpistot tai päätökset olisivat jääneet tekemättä, en olisi se, mikä nyt olen. Uskon vahvasti, että monet niistä menneisyyteni huonoistakin ratkaisuista ovat kuitenkin antaneet jonkinlaista viisautta, jonka turvin olen toivottavasti pystynyt edes jollekin ihmiselle, edes jossain hetkessä sanomaan jotain sellaista, mistä on poikinut hyvää. Toisenlaisin kokemuksin varustettu minä ei välttämättä olisi osannut mitään viisasta tietyissä tilanteissa lausua.

Näitä muuttaisinko/enkö muuttaisi -juttuja riittäisi. Ammatinvalinnasta lienen jo jossain vaiheessa avautunutkin. Riittävätkö pitkät kesälomat korvaamaan muutaman vuosikymmenen stressin ja ikuisen tunteen siitä, että esiintymispelkoisena joutuu työkseen näyttelemään jostain jotain tietävää henkilöä? Olisinko elantoni saanut jostain helpommalla? Tai sitten tuo hengellinen puoli - millaisia valintoja olisi ollut viisasta tehdä vai olisiko ollut kaikille helpompaa, jos en sen syvemmin olisi mitään mietiskellyt? Sen ainakin tiedän, että monessa tilanteessa olisi ollut viisaampaa pitää suuri suunsa kiinni. Enpä olisi loukannut ihmisiä, enkä nolannut itseäni. Toisaalta on ehkä hyvä, että tajuaa olleensa typerä tälläkin saralla. Turhat luulot itsestä eivät auta eteenpäin. Näillä kahdella viimeksi mainituilla pohdinnalla ei liene mitään merkitystä tämän syöpätilanteen kannalta. Tai no, jatkuva stressi taitaa joidenkin tutkimusten mukaan olla myötävaikuttaja. Ja tulihan tuossa epäkelvossa koulurakennuksessakin jokunen vuosi häärättyä. Kukapa tietää kaiken maailman homeiden ja matonalusasbestien vaikutuksen tähänkin tilanteeseen. 

Ja voisihan tässä ajan kuluksi heittäytyä Jumalallekin katkeraksi. Sen verran monta rukousta ja selkeitä parannusehdotuksiani tyyppi on vuosien varrella torpannut, etten enää tohdi ainakaan ääneen ajatuksiani hälle huikkailla. Päälaelleen kuitenkin kääntyvät. Jos oikein keskittyisi, voihan tästä syyt tuonne henkimaailman puolelle sysätä ja ruveta itseään suurempaa syyttämään. Mutta miksi niin tekisin? Elämä on, mitä on, kaikenlaiset polut johtavat syntymästä kuolemaan. Syövällä tai ilman. Ihan hyvä sillä matkalla on yrittää pysyä väleissä sen suuremman kanssa. Onpahan joku, jolle voi matkan varrella kurjuuttaan huokailla. Oikeassa olemisen tarvekin on onnekseni väistynyt taka-alalle (vaikka tokihan minä olen oikeassa 😆). Yritän nykyisin olla tuomitsematta ketään, sen jätän Jumalalle. Ei taida sittenkään minun hommani hänen käsikassaranaan tässä asiassa toimia. Se tästä jumalaisesta puolestani, ei kuulu tähän tämän tarkemmin. Nousi vain ajatuksiin tuon Aki Hintsan kirjan myötä. Hänellä oli vahva jumalasuhde ja aktiivinen uskonelämä, sekä kokemusta kaiken paremmin tietävien uskovien tavasta julistaa milloin mitäkin ja tuomita heidän mielestään väärällä tavalla toimivat. 

Pitänee tuo kirja kuunnella nyt loppuun. Puolta tuntia ennen päätöstä Bookbeat päätti, että nyt ovat kuuntelutunnit tulleet täyteen. Minä luulin olevani rajattomalla kokeilujaksolla, mutta eipä se niin ollutkaan. Lopetin sitten tilauksen ja heti auliisti tarjosivat lisäaikaa eurolla. Siihen tartuin, koska tarina on saatava päätökseen.

Vielä lopuksi: Yhden päivän vaihtaisin, jos voisin. Raaskuuntuvia tulppaaneita ei kannata yrittää jäädyttää hienoksi, taiteelliseksi jäätauluksi suojasään osuessa kohdalle. Joku toinen tämän tammikuun menneistä tai tulevista päivistä olisi ollut parempi.

Taidetta kotipihoille.