Näkymättömästä näkyväksi

Enpä muista, kuinka paljon aiemmin olen kirjoittanut siitä, että keväällä tuo Novan lääkäri - minua tapaamatta - tuli siihen tulokseen, etten todellakaan näe riittävästi voidakseni ajella autoa. Kuulemma niissä helmikuussa otetuissa kuvissa oli niin merkittäviä näkökenttäpuutoksia, että autohommiin ei passaa ryhtyä. En sitten kesällä huviajeluita harrastanut. Nyt voi jo myöntää ääneenkin, että koska en itse huomannut olevani puolisokea, en tuosta ajokiellosta muuten piitannut. Eipä minulta niiden kuvien jälkeenkään keväällä mitään kielletty. Poliisille asti siitä ei kuitenkaan mitään tietoa kukaan lähettänyt, ihan suullisella kiellolla mentiin.

Nyt viimeinkin pääsin uudestaan näkökenttiäni todistelemaan. Hankalinta tuossa tutkimuksessa on se, että siinä menee aikaa ja pitäisi jaksaa keskittyä samaan asiaan puolisen tuntia. Ajatus rupeaa harhailemaan, silmät väsyvät. Tulee tunne, että on unohtanut tuijottaa oikeaan paikkaan ja jotain kuitenkin meni ohi. Miettii, välähtikö jossain jotain just samalla hetkellä, kun tuli silmiä räpyttäneeksi. Sitten varmuuden vuoksi reagoi, ehkä myöhässä, ehkä väärään aikaan. Joka tapauksessa nyt lääkärin mukaan ei epäilystäkään, ettenkö saisi autoa ajaa. Saisin nyt lähteä optikollekin uusia laseja hankkimaan. Sillä tiellähän minä olen, viime syksynä optikon kautta ruljanssiin jouduin. Kunhan nyt ehtii pohtimaan, millä nekin kakkulat kustantaisi, voisi poiketa tutulle silmätyypille. Pääasia on, että näkymätön maailma on jälleen kaikkien mielestä näkyvä.

Epätarkka - todiste uusien lasien tarpeesta?

Harmittaa se, että nämä kaikki tällaiset tutkimukset ja lääkärikäynnit ovat palkattomia. Palkattomaksi meni sellainenkin, kun jouduin lähtemään töistä tuntia normaalia aiemmin tilanteessa, jossa ei ollut mitään muuta tekemistä enää, kuin omaa suunnittelua. Ei mitään yhteistä, ei velvollisuuksia. Parina edellisenä päivänä kuitenkin jo nelisen tuntia "ylimääräistä" aikaa olin tätä omaa hommaa siellä tehnyt, mutta kun jouduin klo 14 lähtemään, palkkahan siltä yhdeltä tunnilta sitten meni. Oli kuitenkin lähdettävä, koska oli aika pään kuvauksiin. Se piti hoitua alun perin jo edellisviikolla, kesäloman puolella, mutta olivat onnistuneet rikkomaan Novan magneettilaitteen. Peruutusajan sitten sain. Edelliskerralla käskivät verikokeisiin ennen kuvausta, oli kuulemma glomerussuodatusnopeus mitattava mahdollisimman lähellä kuvausta. Nyt ei sellaista ollut, kysyinkin varmuuden vuoksi asiasta. Varjoaineet kuitenkin lykkäsivät nytkin. Ota näistä nyt selvää. 

Seuraavana aamuna sitten uudestaan virkavapaata, koska oli tuo silmäpolin keikka. Pakko yrittää hoitaa mahdollisimman monta juttua sitten samalla kertaa, ettei tarvitse useampana päivänä olla pois töistä. Tuohonkin aamuun olin labrakäynnit varannut jo ensimmäiseksi laskien, että hyvin ehtii lähilabrasta Novaan kahdeksaksi. Hyvin lopulta ehdinkin, vaikka minuuttipeliksi menikin. Eivät nimittäin suoneni vaihteeksi suostuneet minkään sortin yhteistyöhän labrassa. Vasemmasta kädestä ei sitten millään tullut kuin pari tippaa putken pohjalle, vaikka suontakin vaihdettiin välillä. Edellispäivän varjoainekanyylin kohta oli hiukan arka, se vei tavallaan siis yhden kelvollisen paikan. Oikeasta ei itse asiassa kai "saisi" ottaa, koska sieltä on pari vartijaimusolmuketta viety, mutta koska siinä kädessä on kaiken maailman kanyyleitakin tämän kevään aikana ollut, en oikein jaksa pitää kovin vaarallisena sen käden rei'ittämistä. Sieltä sitten lopulta tarpeellinen määrä verta tuli. Tässä vaiheessa minä piikkikammoisena olin jo hiukan hermostunut. Sitäkin mietin, että nyt en sitten ehdi ajoissa Novaan, enkä kuitenkaan edes ajoissa töihin sille seuraavalle tunnillekaan, vaan pitää ruveta puhelimitse sijaista ohjeistamaan. Silmät kiinni istuin, vesi valui silmistä. Harmitti, väsytti, jännitti. Tuli omituinen olokin. Ei varsinaisesti huono, eikä pyörryttänyt, mutta rupesi henkeä ahdistamaan. Ja niinhän siinä labratuolissa istuessa sitten tulikin tunne, että nyt ei ilma mene sisälle oikealla tavalla. Hoitaja huolestui, rupesi jalkoja minulta kohottelemaan. Saman sortin tilanne, kuin on usein ollut aiemminkin näiden salpautuvien äänihuulieni kanssa, mutta nyt ilman mitään vahingossa henkeen hökäistyä sylkitippaa. Tuosta noin vain kurkunpäätä rupesi kouristamaan. Hetken kesti, sitten helpotti, mutta kurkunpään lihakset tulivat kipeiksi. Hoitaja tuijotti, kyseli, olenko varma siitä, että pystyn lähtemään. Olin varma. Totesin, että onpa tässä terveyskeskus kuitenkin lähellä. Hän siihen, että ei vielä ole lääkäreitä paikalla. Jaha, no, pääsisinpä ainakin ensimmäiseksi jonoon, jos en kykenisi paikalta poistumaan. Kykenin kuitenkin ja ehdin juuri kahdeksaksi istumaan silmäpolin käytävälle.

En tiedä, ärsyttää, jos tästä tulee nyt sitten uudenlainen kurkunpäävaiva. Oli nimittäin eilenkin kotona tilanne, jossa järkyttävän hikipuuskan jälkeen hetken istuin kuistilla vilvoittelemassa ja harmittelemassa. Sitten siinä istuessani, tunnekuohussa, rupesi taas kurkussa ahdistamaan. Tälläkin hetkellä on koko ajan jonkinlainen palan tunne tuolla jossain soliskuopan yllä. En minä enää jaksa, pitäisi ehtiä ja pystyä ihan normaalielämääkin elämään, eikä aina jotain kropan vikoja miettimään! En tiedä, onko näihin kurkkujuttuihin vaikutusta sillä, että nyt työn alkaessa palasin aiempina vuosina työahdistukseen auttaneisiin lääkkeisiin. Pari viikkoa niitä olen käyttänyt ja toivoin, että niistä olisi apua myös hikipuuskiin. Kuulemma joillekin on venlan sijasta escitalopramiakin niihin määrätty. Eipä ainakaan vielä ole minulla auttanut ja nyt epäilen, että ne voisivat olla syynä hengityspulmiin. Ajan siis ne saman tien alas, ja kokeilen myöhemmin uudelleen venloja. Silläkin uhalla, että maha on sitten taas betonia.

Siihen olen pettynyt, ettei tuo pään kasvaimen poisto millään tavalla vienyt tätä alituista väsymystä pois. Nyt, kun työt alkoivat, olen entistäkin uupuneempi. Mitään en jaksaisi tehdä, en saa itseäni lähtemään minnekään. Nytkin pitäisi edes sen verran päästä liikkeelle, että kävisi pari lepänpentua tuolta rannasta katkomassa niin kauan, kuin ne puutarhasaksilla katkeavat. Myrkkykeisoakin olisi pois kaivettavaksi, mutta koska kaupungin ympäristöihminen ei osannut kertoa, kuinka laajalle ja kuinka pitkäksi aikaa siitä mahdollisesti veteen joutuvat kasvinosat uimaveden myrkyttävät, saattaa olla, että jätän sen tekemättä. Kuulemma moinen poisto olisi hyvä tehdä vasta "uimakauden ulkopuolella". Mikä se sellainen vuodenaika on?

Ja tässä vain istun, tuijotan ikkunasta ja näemmä odotan, että aurinko menee pilveen, rupeaa satamaan, eikä tarvitse mennä minnekään. Ei hyvä. Tosin oikein kovan sateen aikana hyvinkin saattaisin päästä ulos. Eilenkin pääsin: Aivan mahtavaa seistä nakuna kaatosateessa! Näitä syrjäseudun iloja, kukaan ei ole näkemässä, ei varsinkaan siinä kelissä!