Pääkaupungissa - osa 2

Iloakin näistä Helssinskin reissuista on: pääsimme matkalla vaihteeksi poikkeamaan jälkikasvua tapaamassa! Nuorimmaisen meno oli vauhdikasta, ruokapöydässä piipahti ja jatkoi kylillä omia reissujaan kavereittensa kanssa. Muu väki sentään oli hillitymmin käyttäytyvää ja saatoimme turista niitä näitä. Tuli tutustuttua jälleen uuteen lautapeliinkin.

Muutaman virtuaalikätkön kautta sitten lopulta kohti hotellimajoitusta. Matkan varrelta Hämeenlinnasta löytyi tällainen.

Ensi kertaa potilashotellissa. Yöpyminen kuului saattajallekin hintaa, aamiainen vain yhdelle. 

Aamupala olisi varmaankin ollut hyvä. En nyt sattuneesta syystä sitä nauttinut. Vierestä katsoin, kunhan olin käynyt ensin parit putkilot verta vaihteeksi antamassa. Nyt tiesin, missä labrassa pitäisi olla, osasin ottaa oikeanlaisen lappusen ilmoittautumisautomaatista ja istua sinne, minne aikaa varaamattomien pitikin istuutua. Väkeä oli paljon paikalla ja huolestuin jo hetkeksi, että täällähän saattaa mennä tovi. Taisivat muut olla kuitenkin muunlaisiin kokeisiin tai toisenlaisilla ohjeilla paikalla, koska jo kolmantena oli minun vuoroni. Ja tietenkin se ovi olikin sitten siellä toisessa aulassa, mihin viimeksi en ymmärtänyt mennä odottelemaan. Siellä joku oli päättänyt ruveta myöskin ruveta joutessaan jo ihmisiä pistelemään. Hyvä niin, hän olikin elämäni toinen labrahoitaja, joka osasi pistää pistämättä. Paikkaaminen ei ollut yhtä pätevää - ulko-ovella tunsin, että hiha kastuu. Ei sentään kerennyt kuin takin vuori sotkeentua, kun ulkona riisuin hihaa. Siispä paluu infotiskille veristä kättä heilutellen Tyyppi siinä totesi, että rapatessa roiskuu. Minä kuulin, että "tappaessa roiskuu”. Kauhisteli hän kuulemani siinä ja rupesi minua siivoamaan. Parempi paikkuu ja takaisin hotellin puolelle katselemaan siipan aamupalan viime vaiheita.

Ja sitten ilmoittautumaan Leikoon. Muutaman mutkan kautta seuraillen tulostettuja A4-lappuja  perille. Piskuinen kolonen, johon oli laitettu vieri viereen tuoleja parille kymmenelle ihmiselle. Seinällä lappu jossa kehotettiin ilmoittautumaan luukulla, mikäli automaatti ei toimi. Automaatissa lappu, jossa kerrottiin, että jos ilmoittautumislapussa sanotaan 3. kerros, älä tottele, vaan istu ihan tähän vain odottelemaan. 

Tietosuoja ja yksityisyys oli loistavasti turvattu. aivan automaatin edessä istui odottamassa yksi potilas kasvot automaattiin päin. Hänen vierestään siihen yletti KELA-korttinsa laittamaan ja kaikki ruudulla näkyvät ohjeet nimineen päivineen olivat vallan mainiosti istujan luettavissa. 

Tietosuojan vuoksi hieman peittelin istuvan potilaan kasvoja

Minun kohdallani automaatti mielestäni toimi, koska tuli lappu, jossa oikea toimenpide, oikea kellonaika, oikea nimi ja 3. kerros. Päivämäärä vain oli kuukaudentakainen, se sama, jolloin HUS:ssa on ensimmäisen kerran minusta mitään kirjattu. Tuota päivämäärää en heti huomannut, enkä osannut ajatella mitään sellaista, etteikö automaatti olisi kuitenkin toiminut, koska se minulle lapun antoi. Aika kului. Kello tuli 9 ja rupesi lähenemään puolta kymmentä. Joku kävi tiskillä ja siinä samassa poikkesin minäkin kysymässä, onko tuolla päivämäärällä jokin oleellinen merkitys. Minulle sanottiin, ettei automaatti toimi ja AINA pitää ilmoittautua tiskillä. Ihan nyt tässä vain nätisti ihmettelen, miksi hemmetissä siinä lapussa on se jos-sana ja miksi hemmetissä se automaatti kaikkine lappuineen yleensäkin on siinä? Eikö sitä töpseliä voi ottaa pois seinästä, jos kapine ei kerta toimi??!

Vielä ehkä puolisen tuntia tuossa piti istuskella, ennen kuin huutelivat eteenpäin.  Samat kysymykset allergioista, yliherkkyyksistä ja kutsumanimestä, kuin aiemminkin. Sairaalavaatteet, kortisonia, vatsansuojalääkettä ja sitten parempiin tiloihin ja paremmille penkeille odottelemaan. Oli ihan kaksin kappalein telkkareitakin, kiinni saman pylvään eri reunoilla ja toitottivat eri ohjelmia. Kiva äänten sekamelska. Hetkipä tuossakin vielä piti istuskella, ennen kuin toivat Diapamia ja käskivät pötkölleen. Oli kuulemma juuri edellinen leikkaus loppusuoralla ja arvasivat minut lääkitä, vaikkei leikkurista vielä ohjetta ollut tullutkaan. Tein työtä käskettyä ja siirryin ottamaan nokoset. Lopulta nelisen tuntia aamukahdeksaksi sovitun ilmoittautumisajan jälkeen oli minun vuoroni. Minut kuskattiin leikkurin ovelle ja itse sitten sinne tepastelin sen monilukuisen joukkion sekaan puolilta päivin. Ryhtyivät minua saattelemaan unten maille ja onnistuivatkin.

Seuraavat havainnot siten tehon puolelta puoli viiden maissa. Ei ole mukava tunne, kun on hereillä jo, mutta ympärillä on vain erilaisia hoitajia, jotka sanovat "ole rauhassa, lääkäri tulee kohta ottamaan hengitysputken pois". En tiedä, mikä siinä on niin vaikeaa, etteivät he voi sitä ottaa. Se nimittäin tuntuu todella ikävältä. Pienpaniikilta, kun ei pysty sanomaan mitään. Kello oli vieressä seinällä, sitä seurasin. Muutama minuutti siinä kului.

Mihinkään ei koskenut, ellei pientä päänsärkyä lasketa, mutta se oli jokseenkin samanmoista kuin on ollut tähänkin saakka. Piuhoja molemmissa käsissä, nenän alla teipillä sideharsotuppo, katetri paikoillaan, jaloissa veikeät "emboliasukat" (jotenkin noin hoitaja niitä nimitti, kun kyselin). Kymmenen sekunnin välein pullistivat jonkun ilmatäytteen jalkapohjan alle, vuorotellen kumpaankin jalkaan. Tarkoituksena estää syviä laskimotukoksia. Oli mukavat, tosin ehkä hiukan haittasivat omalta osaltaan nukkumista.

Kivaa oli sekin, että ensimmäiset tunnit ruumiinlämpö oli jonkin verran yli 35 °. Ei hiottanut, sitä arvostin. Oli muutenkin ensimmäinen yö pitkään aikaan, kun en heräillyt hikimärkänä sitä kymmentä kertaa!

Ainakaan minulla ei ole näillä näkymin "vesitystautia" (diapetes indipudus) eli virstaa ei tule normaalia enempää, mikä oli mahdollinen odotettavissa oleva tilapäishaitta, pikemminkin niukanlaisesti. Toisaalta en saanut juoda mitään koko päivänä, pelkästään suihkepullolla vettä kielen päälle. Ikävintä olikin suun kuivuminen. Kaliumin kävivät kuulemma illan ja yön aikana pariin otteeseen turhan matalalla ja niihin aamulla piipahtanut lääkäri lisän sitten määräsi. 

Jonkin verran silloin tällöin nenästä jotain valuu (tämähän tehtiin siis nenän kautta tähystämällä). Ei valtoimenaan, ihan pari pientä tippaa, jotka kyllä tuntee, kuten nuhassa nokan rupeamassa valumaan. Niistä näytteitä ottivat siksi, että selviäisi onko seassa likvoria. Kuulemma aivo-selkäydinnesteen ilmaantuminen ei olisi toivottavaa. Sitä se ei kuitenkaan todennäköisesti ole. Yksi leikkurissa ollut lääkäri kävi tilanteen toteamassa ja sanoi, että se on epätodennäköistä, koska leikkauksessa likvorvuotoa havaittu lainkaan. Lienee siis vain jotain kudosnestettä ja verta. Ei paha, hiukan kiusallinen vain tuo tuppo tuossa. Hankaloittaa syömistä. Mutta kerääpä valuvan, niistäähän en muutamaan viikkoon saa.

Reidessä on vajaan kymmenen sentin mittainen haava. Ottivat siitä paikka-ainesta. Se tikkeineen on tällä hetkellä "kivuliain" kohta.

Muuta minulle itselleni ei vielä ole kukaan varsinaisesta leikkauksesta kertonut. Siipalle soittivat eilen illalla, kertoivat kaiken menneen hyvin ja suunnilleen kaiken saivat pois. Oli poloinen aivolisäkkeeni siellä kunnolla litistynyt. Mahtaa nyt ihmetellä uutta olotilaansa.

Ei tieto oikein kulje tässä(kään) laitoksessa: Tietoihin on kirjattu jo kahteen kertaan se, etten todellakaan niele ruotsinlaivoja. Jotenkin arvelin, että tuo kaliumtabletti saattaisi olla suurehko, koska kaikki kalsiumit ja magnesiumitkin ovat. Kysyin ja hoitaja totesi, että on se kookas, eikä sitä saa palasina ottaa, mutta on olemassa myös liuoksena samaa. Liuos kuulemma vain maistuu julmetun pahalle. Liuoksen valitsin, eikä se minun suussani nyt mitenkään erityisen pahaa ollut. Menipä alas aamulla ihan hyvin. Samaten se, millä nimellä minut kutsutaan, pitää joka paikassa erikseen sanoa,  ja joka paikassa se sanovat tietoihini kirjaavan. Se hoitaja, joka minut sairaalavaateisiin saatteli, oli ensimmäinen, joka koskaan on maininnut, että kutsumanimi pitää ilmoittaa Väestörekisteriin, muuten se tieto ei oikein siirry mihinkään. Selvä, pitääpä selvitellä, kun viitsii.

Se oli ikävää, että leikkurissa hukkasivat hienot liukuesteverkkosukat, jotka olin saanut! Minä kun luulin, että ne saisi pitää, olivat somat!

Nyt sitten huoneessa. Vielä en ole käynyt kuin parin askeleen kävelyllä hoitajan kanssa. Kuulemma en saa vessaankaan tarpeille yksin poistua, tahtovat katsoa, että tolpillani pysyn. Uskon pysyväni, koska ei ole huomannut yhtään. Ainoa on se, että olen huomannut tuon nenän tiputtelun hiukan aina innostuvan, kun pinnistelen istumaan tai korjailen tarmokkaammin asentoani. Makoilen nyt sitten tässä naputtelemassa joutavanpäiväisyyksiä muistiin. Päiväkahvia ei täällä ohjelmaan kuulu, lounaan ja päivällisen olen päässyt nauttimaan. Ja aamulla teholla mansikkakeittoa lasillisen. 

Jospa tällä eteenpäin. Maistui paremmalta, kuin odotin. Tällä tietoa perjantaihin saakka täällä majailen.