Ajatuksen muruja

Loman jälkeen näemmä aina koittaa arki. Vielä kuukauden päivät pitäisi jaksaa täyteen ahdettua työjärjestystä, sitten tämän hetken tiedon mukaan palataan entiseen. Mahtaa tuntua mukavalta, kun on taas aikaa suunnitella hommia siinä tuntien välissäkin. Eipä sillä, kyllä tuon olen kummallisen helposti jaksanut vetää, vaikka tunteja onkin viikossa seitsemän enemmän kuin aiemmin. Olisihan tuo palkassakin näkynyt, jos olisin älynnyt oikein verokorttini uusia. Jossain vaiheessa loppuvuonna näitä tulorajoja kyllä nostin, mutta ei tainnut silloin olla tätä muutosta vielä tiedossa tai en ainakaan sitä ottanut huomioon. Meni sitten kivasti lisäprosentille. Käteen jäi vähemmän kuin ennen viikkotuntimäärän kasvua oli jäänyt. Vaan mitäpä tuosta, kyllä se joskus takaisin tulee.

Arki näkyy siinäkin, että kalenteriin on pitänyt kirjata kaiken maailman terveydenhoitoon liittyviä käyntejä. Gynen kanssa kävin neuvottelemassa paikallisestrogeeneista, jälleen pohdituttaa, uskaltaako/kannattaako niitä tässä meikäläisen tilanteessa käyttää. Hyötyjä on, eikä kukaan voi taata kumpaankaan suuntaan, paljonko haittoja on vai onko lainkaan. Omapa tuo päätökseni on. Käytän siis, jos muistan. Syytä olisi muistaa, koska jos limakalvot pääsevät välillä kuivumaan ja ohentumaan epäsäännöllisen käytön vuoksi, estrogeenia pääsee seuraavalla kerralla läpi enemmän ja silloin ne mahdolliset haitatkin ovat suuremmat. Näin kertoi ammattilainen.

Syöpiksen labrat ja samassa muutaman OmaLabrankin verikokeen kävin otattamassa. Ensimmäisistä ei ole ilmestynyt vastauksia, ei luultavasti lääkäri niitä vielä ole vilkaissut. Omat otatin tämän jatkuvan väsymyksen vuoksi. Tahdoin tietää kilpparit ja transferritiinin. Kilppari paremmat kuin pari vuotta sitten, eikä raudassakaan ole ongelmia. Ei siis niistä johdu väsymys. Kolesteroliarvot otatin viimeksi vuosi sitten ja nyt uusiksi. Niissä ollaan menossa huonoon suuntaan, lievästi koholla sekä kokonaiskolesteroli, että LDL. Johtuneeko letroista vai mistä, tiedä häntä. Tarttee elellä nätimmin jatkossa.

Vihdoinkin pääsin silmälääkärin lokakuussa määräämään näkökenttätutkimukseen ja näköhermon kuvaukseen. Näkökenttäkone väläytteli piskuisia valopilkkuja siellä sun täällä ja piti aina painella nappia, kun jotain arveli näkevänsä. Olipa vaikea pitää ajatukset koossa ja keskittyä tekemäänsä. Jäi varmaankin monta huomaamatta ihan siksi, että keskittyminen herpaantui. Kaiken lisäksi ensimmäistä silmää tutkittaessa sarja oli jo varmaan puolivälissä, kun tutkija tajusi mokanneensa: Oli unohtanut nostaa tarvittavan linssin silmäni eteen 😆. Eipä mitä, inhimillistä moinen. Linssi paikalleen ja uusiksi alusta. Tiesinpä ainakin, mitä oli edessä. Tuon jälkeen käytävään istuskelemaan ja odottamaan kutsua seuraavien härveleitten ääreen. Pari herra lähestyi tippapullon kanssa ja ruiskauttivat tipat silmiini siinä odotellessa. Lopulta pääsin tuijottamaan laitteisiin. Jotainpa siellä mitattiin ja lopulta otettiin kuvia silmänpohjan verenkierrosta. Kesken kuvien oton huoneeseen tuli uusi tyyppi alkuperäisen kuvaajan ja harjoittelijan lisäksi. Tuli kertomaan, että näkökenttätukija oli tässä välissä konsultoinut lääkäriä, joka tykkäsi, että kuvataanpa meikäläisen pääkin jossain vaiheessa. Saapui tuo lääkäri itsekin paikalle tämän asian kertomaan. Kuulemma jotain kiinnostavaa noissa kentän ja hermon tutkimusten yhteistuloksissa. Ei-toivottuja havaintoja ilmeisesti ja kummallisen säännöllisesti molemmissa silmissä. Olettivat ilmeisesti, että jotenkin järkyttyisin tällaisesta tiedosta, mutta oma pihi mieleni iloitsi. Työterveyslääkärihän oli valitusteni jälkeen jo syksyllä kirjoittanut minulle lähetteen pään magneettiin, mutta koska se olisi pitänyt maksaa kokonaan itse, en sinne vielä ollut päätynyt. Kun nämä sitten neljän hengen voimin minulle tuosta kuvauksesta kertoivat, minä hihkuin "JESS!". Piti sitten selittää hiukan,  ymmärsivät. Onhan se halvempaa poliklinikkamaksulla. Saman tien eivät päätäni minnekään putkeen kuitenkaan työntäneet. OmaKannasta näkyy,  että joskus helmikuun lopulla on tuo sitten vuorossa. 

Ilmiselvä aurinko

Nyt sitten vain toivon, että tammikuun lopulla olisin flunssaton, että saisi viimein sen koronan vuoksi lykkääntyneen syöpiksen vuositarkastuksen käytyä. Lääkäritapaamista siihen ei ole sovittu, ainoastaan hoitaja sitten soittelee tuloksista.

Kyllähän tässä aina välillä huomaa miettivänsä, että olisipa kiva olla paremmassa kunnossa. En nyt tarkoita sellaista kuntokuntoa, vaikka toki sekin olisi kiva, vaan sitä, ettei koko ajan olisi jossain päin jotain, mikä pitää hereillä tai kivistää. Jos olisin kovin helposti sairauksista hermostuva, olisin luultavasti jo mielenkin vuoksi sairauslomalla. Tällä hetkellä en oikein osaa nimetä itsestäni sellaista kohtaa, missä ei jotain vaivaa olisi. Aiemmin kivuton vasen kantapääkin on heittäytynyt väärään leiriin ja ruvennut vaikeuttamaan asioita. Kiinnostavin, mutta onneksi muutamassa päivässä ohi mennyt vaiva, oli kylkikaaren alapuolella, jossain maksan alaosassa/-puolella ollut kosketusarka piste, joka tuntui myös silloin, kun kumarruin. Sama tunne kuin olisi jäänyt kynä tai joku muovikortti taskuun ja se sitten painoi. En tiedä, mistä oli kysymys.

Muuta mahdollisuutta ei ole, kuin elellä hetki kerrallaan. Kunpa sen aina muistaisi, ettei kannata murehtia tulevasta. Tällä hetkellä olen hengissä ja asiat ovat kuitenkin kohtalaisen hyvin.