Lomaa odotellessa...

Tänään saattaa olla sen verran tihkusateinen päivä, että on hyvä hetki jälleen kirjoitella muistiin näitä elämän asioita. En edelleenkään ole varma, miksi tätä teen, mutta tiesinkö aikoinaan sitäkään, miksi loppujen lopuksi mitään päiväkirjoja kirjoitin? Kirjoittamisen ilosta ehkä, siksi, että voisi sitten joskus muistella, mitä on tullut elettyä. Vanhoja päiväkirjoja olen toisinaan lueskellut ja ihmetellyt, että sellaisiakin asioita olen ilmeisesti tehnyt ja ajatellut. En tiedä, minne osa päiväkirjoista on matkan varrella kadonnut, mutta tallessa eivät kaikki valitettavasti ole. Todennäköisesti jonain päivänä tämänkin blogin tarjoaja lopettaa toimintansa tai koko internet romahtaa, eikä mitään jää talteen. Vaan ketäpä tuokaan haittaa.

Kaksi viikkoa töitä jäljellä ennen kesää. Tosin eipä se loma täysillä pääse alkamaan saman tien, kun oppilailta koulu loppuu, pakko on seuraavaa vuotta ruveta pohtimaan ja tämän kuluneen vuoden rääppeitä toimittamaan pois näköpiiristä. Kaapit täynnä kaikenlaista, mitä pitää uskaltaa silputa. Toivoa sopii, ettei yksikään huoltaja jotain kotona käymätöntä koepaperia rupea enää kaipaamaan. Eivät mukulat niitä nykyisin kotiin roudaa, eivätkä huoltajat kokeiden perään kysele. Ihmettelen suuresti, ettei ketään tunnu kiinnostavan, mitä jälkikasvulta kokeissa kysytään ja mitä he osaavat kysymyksiin vastata.

Loma tulee kyllä tarpeeseen. Vaikka tämä vuosi on osaltani mennyt suht' vaivattomasti, huomaan silti olevani melko kypsynyt työntekoon. Viime aikoina olen nukkunut todella huonosti. Heräilen ainakin kerran tunnissa ja vaikka melko helposti nukahdankin uudestaan, olen aamulla rättiväsynyt. Eilen viimeisellä oppitunnilla en enää jaksanut torppailla muutaman äänekkään, joka asiaa typerästi kommentoivan ja jatkuvasti keskeyttävän, luokan yli huutelevan mukavitsikkään peruspellen huuteluita, vaan totesin, etten tätä enää jaksa. Oli pakko poistua muualle itkemään. Jäi toinen aikuinen luokkaan sentään. Aikani itseäni kokoilin ja palasin. On ollut tapana näissä hetkissä käydä kuitenkin asiat taputtelemassa kuntoon. Tuossa sakissa on muutama sellainen tyyppi, joilla on kanttia myös muiden puolesta pyytää anteeksi, jos kokevat, että anteeksipyydettävää on. Valitettavasti vain yleensä ne, jotka ehkä eniten omalla käytöksellään löylyä lyövät ja häiriötä aiheuttavat, eivät tajua millään tavalla olleensa osallisia mihinkään. Enkä minä sellaisessa kaaoksessa pysty puolueettomasti siitä joukosta nimeämään heitä, joille pitäisi moitteet antaa. Puhumattakaan siitä, että osaisin eritellä, mitä kukin oikeastaan teki ja mitä sanoi. Jos yhdelle merkinnän Wilmaan laitat ja toiselle et, tulee kuitenkin sanomista siitä, että tämä ei nyt mennyt oikein. En sitäkään jaksa. 

Loma, ala jo!

Mitäpä sitten tulee näihin fyysisiin vaivoihin - ranne ei todellakaan enää vaivaa. Kättä pystyy käyttämään normaalisti. Kyllä joissakin asennoissa edelleen saa sen vihlaisun aikaan ja lonksahtaahan tuo sillä tavalla veikeästi, mutta veikkaan, että osin saattaa johtuu ihan nivelrikostakin moiset. Sitäkin siinä kuvien perusteella kuulemma on havaittavissa. Oikean käden napsusormi on myös kohtalaisen normaali, tosin ajoittain napsahtelee. Mitä sitten tulee muihin rannekanavaoireisiin, oikeastaan hiukan huvittaa, että kun työterveyslääkäri nyt toukokuussa viimein kirjoitti lähetteen (meillä on onneksi lääkäri vaihtunut, tämä uusi sentään uskaltaa jopa koskea potilaaseen ja keskustelee) hermoratatutkimukseen, nuo yölliset puutumiset ovat lähes kokonaan pois. Eivät kuitenkaan kokonaan ja pistelyä peukusta käsivarteen on,  joten ensi torstaina menen tutkittavaksi. Sittenhän sen näkee, mitä viisaat hermoistani kertovat.

Ai niin, soittivat Novasta toukokuun alkupäivinä. Viime vuoden aprillipäivänä terveyskeskuslääkäri laittoi lähetteen kirurgian polille. Hoitaja soittaessaan naurahti, totesi, että ”toista vuotta sitten sinusta on laitettu lähete, huomenna olisi peruutusaika.” Kiitin tarjouksesta, mutta kieltäydyin. Ei ole enää sitä hoitamisen kohdetta tarjolla. Aika parantaa aina välillä. Siinä sitä on hoitotakuuta kerrakseen.

Jotta valituksenaiheiden määrä pysyisi vakiona, mainittakoon, että tinnitus vasemmassa korvassa on päättänyt  voimistua kunnolla. Onhan tuo korva soinut varmaan 15 vuotta, mutta nyt se on pari viikkoa vinkunut niin, että ylittää normaalit taustaäänet. Välillä sen onnistuu blokkaamaan, kun oikein keskittyy rentouttamaan hartiat ja niskan. Onneksi ei sentään vielä ole yöllä unta häirinnyt, vaikka kuuluukin koko ajan. Tavallaan siihen on kuitenkin tottunut, vaikka ärsyttävä onkin.

Meillä saatiin vene soutelukuntoon! Toinen airo katkesi useampi vuosi sitten ja viime syksynä haimme Biltemasta uudet tilalle. Niihin oli saatavilla vain muovisia hankaimia ja hiukan arveluttaa, kauanko kestävät. Toinen ei pysynyt oikein paikallaan ensimmäisen soutelun aikana ja siippa sitten ruuvasi ne kiinni airoon. Kestävät, minkä kestävät, ostetaan sitten paremmat, jos ei toimi. Tykkään siitä, että pääsee soutelemaan tuonne lammelle. Kilometri suuntaansa. Neljällä kilometrillä sai oikein muhevat rakot kämmeniin... "Pidin kaksin käsin kiinni airoista niinku!" Veneeseen meneminen onnistuu kohtalaisen hyvin näillä polvilla, mutta pois tuleminen vaatii jos jonkinlaisia pinnistelyjä ja useita yrityksiä. Viimeksi pääsin lopulta polvilleni laskeutumisen kautta jalkeille ja rannalle. Täytyy toivoa, ettei tule tarve tuolla järvellä vaihtaa esim. istumapaikkaa tai sännätä laittamaan tappia uudelleen kiinni (epätodennäköistä moinen). Ei nimittäin onnistuisi ainakaan paattia kaatamatta. Jospa tänään jossain vaiheessa olisi jo sen verran tihkutonta ja tuuletonta, että viitsisi tuonne lähteä. 

Vesille venosen mieli...

Kävelykeli toki on säässä kuin säässä ja kohta aionkin ulkoistaa itseni. Nyt on nimittäin pakko saada säännöllinen liike sopimaan päiväohjelmaan. Ei enää teoriassa ainakaan pitäisi mennä joka ilta koululla kovin myöhään, kun arvioinnit olen jo saanut pakettiin. Maanantaina on vielä aamulla yhdelle luokalle koe ja se pitäisi ehtiä tarkistaakin ennen kello viittätoista. Saattaa pikkaisen pitää kiirettä... Yhden luokan oppimissuunnitelmatkin pitäisi vielä käydä läpi ja toteutumisesta sinne raapustella jotenkin. Mutta muuten ehkä on jo toiveita siitä, ettei menisi joka päivä enää viiteen, ennen kuin pääsee kotimatkalle.

Ensi vuosikin rupeaa jollain tavalla hahmottumaan. Luokanopettajan virkani on nyt virallisesti muutettu päätoimiseksi tuntiopettajaksi. Ainakin ensi vuonna vielä säästyn luokanohjaajuudeltakin, toivottavasti seuraavinakin jäljellä olevista työvuosistani. Ehkä nykyisten oppiaineiden seuraksi "joudun" ottamaan joitakin historiantunteja, niitä on sen verran paljon koulussa tarjolla, ettei itseoikeutettu, ehdottomasti maailman paras historianopettaja ehdi, eikä jaksa niitä kaikkia pitää. Sääli heitä kohtaan, jotka mahdollisesti sitten joutuvat minua kärsimään, eivätkä pääsekään odottamansa gurun oppiin. Mieluummin toki kieltäytyisin historiasta, mutta eipä minulla ole mitään oikeutta ruveta pelkkiä rusinoita pullasta poimimaan. Sitä olen jo riittävästi saanut viime aikoina tehdä. Ehkä hieman kerrattava kesän aikana niin nälkävuosia, luddiitteja, Suomen sotaa kuin Gavrilo Principin toimien seurauksiakin. Siitä on aikaa, kun viimeksi näistä Suomen tulevaisuuden toivoille paasasin. Matikanopetuksen suhteen täytyy ensi vuonna hiukan tarkemmin aika laskea, ettei jää niin paljon opettamatta, kuin tänä vuonna. Menee aina seiskaluokkien kanssa syksyllä niin paljon tunteja siihen, että opetellaan olemaan ihmisiksi ja tekemään töitä, ettei keväällä riitä sitten aika kaikkeen.

Nyt kahvinloput kitusiin ja pihalle!