Sormipeliä

Naamakirjaan kirjoittelin, että somessa ihmiset pyrkivät maalailemaan elämästään somempaa kuin se onkaan. Näin ainakin viisaat väittävät ja kaipa se monella paikkansakin pitää. Varmaan itsekin moiseen sorrun, vaikken aivan varma olekaan siitä, onko se "sortumista". Niitä mukavia hetkiä haluaa kuitenkin talteen, samoin kuin hassuja sattumuksia. Olen minä FB:ssä sangen sujuvasti kaikkia kurjuuksiakin huudellut, mutta viime aikoina on ollut helpompi purkaa ne tänne. Ihmisten on varta vasten hakeuduttava tätä lukemaan, jos haluavat asioista tietää. Naamakirjassa päivitykset lävähtävät silmille, ellei ole ymmärtänyt lakata seuraamasta päivittäjää. Jatkuva valitus siellä saa todennäköisesti väen vähenemään. No, toisaalta, lieneekö tuolla mitään väliä. En ole mikään "somevaikuttaja", enkä saa palkkaani siellä höpisemisestä, joten väliäkö sillä loppujen lopuksi olisi, vaikkei kukaan jaksaisi lukea juttujani. Toki myönnän, että aina se mukavalta tuntuu, jos joku tykkää tai nauraa tai ehkä jopa vaivautuu kommentoimaan. Siksi sitä kai sosiaaliseksi tuotakin mediaa sanotaan.

Juuri nyt kuitenkin tekisi mieli valittaa. Jos sielu antaisi periksi, olisin monena päivänä viime viikkoina jäänyt kotiin. Umpiväsynyt ja "joka paikkaan" koskee. Nykyisin useimpina aamuina on vaikea nousta jalkeille, ei vaan meinaa jaksaa. Ei, vaikka hereillä onkin, eikä kroppa tykkäisi olla pötkölläänkään. Huonot, katkonaiset unet eivät ihmistä virkistä. Nämä kädet jaksavat vaivata. Vielä ei ole kuulunut mitään siitä lähetteestä, jonka onkologi kirurgian puolelle laittoi. Noinkohan siellä muuta tapahtuukaan, kuin joku lääkäri vilkaisee niitä magneettikuvia ja toteaa, että eipä tässä mitään. Tai sitten koko lähete vaipuu samaan unholan suohon, mihin vuosi sitten kirjoitettu pukamakirurgin lähete. Mitään ei siitä koskaan kuulunut, mutta eipä tuo haittaa - ei ole pukamakaan enää tyrkyllä.

Jos kehtaisin, soittaisin vaihteeksi syöpikselle ja kysyisin, olisiko miltään kantilta katsoen järkevää kokeilla uudemman kerran letrozolin tauotusta. Entä jos nämä rannevaivat kuitenkin johtuvat lääkkeistä? Ja entä jos oikean käden napsusormen syy onkin nimenomaan letrojen kiihdyttämä rannekanavavaiva, eikä suinkaan sen jo vuosia vaivanneen rannekanavan pikkuhiljainen omatoimiahdistuminen, joka olisi tapahtunut ilmankin letroja? Vuositarkastuksessa onkologi totesi vain, että rannekanavasta napsuminen johtuu, ei ole letroista moinen. Sikäli varmaankin osuva arvio, että letrotauon aikanahan tuo sormi rupesi jäykistelemään. Toistaiseksi saan sen omin voimin kyllä suoraksi, mutta en välttämättä enää hitaasti suoristamalla. On puristettava käsi ensin nyrkkiin ja äkkiä suoristettava kerralla kaikki sormet. Sitä paitsi käsi on ruvennut puutumaan päivisinkin - tai pikemminkin hermoja pistelee pitkin kättä, joskus puutuukin. Yöpuutumisiin sen sijaan on pientä helpotusta tullut. En enää joka yö, ainakaan koko yötä, joudu yölastaa pitämään. Aika ahkerasti olen viime kuukaudet työmatkoilla mennen tullen niitä sormijumppaliikkeitä tehnyt, ehkä niistä on nyt jotain apua sitten ollut. Ei siinä ajaessa muutakaan järkevää tekemistä ole.

Lienen ***tuillut liikaa. Tuli kosto Korkeammalta.

Kehtaanko työterveyteen näistä ottaa yhteyttä? Vai sinne teekoohon? En minä tiedä, minkä tahon "hoitovastuulla" nämä vaivani ovat!

En ole tämän lukuvuoden aikana sairastanut työaikana vielä yhtään päivää. Korvienkin väli on ihan kohtuullisesti toiminut, vaikka näiden niukkojen unien sato onkin ruvennut nyt viimeisen kuukauden aikana kypsymään. Hermo menee pikkuasioista, itku on herkässä. En kestä töissä teinien typeryyksiä läheskään niin pitkään, kuin aiemmin. Kiehahdan helposti. Lotto ei vieläkään osunut, en siis voi eläkkeelle heittäytyä. Kolme ja puoli vuotta vielä. Huoh. Sen verran tuleviin vuosiin on henkistä helpotusta ehkä tarjolla, ettei minulle enää ainakaan luokanopettajan vastuuta taida langeta. Lykkäsin pomolle paperin, jossa pyydän virkani muuttamista tuntiopettajan viraksi näiksi loppuvuosiksi. Kyllähän se taatusti palkassa kirpaisee, jos ei heti ensi vuonna, niin seuraavana ainakin jo, kun tunteja ei riitä siinä määrin kuin nyt. Ja eläkkeellä sitten myöhemmin tietty kaduttaa, ettei tullut kärsittyä kunnolla loppuun saakka.

Päivä kerrallaan.