Kivikosta kärttyilyn kautta kukkiin

Eilispäivänä poikkesin hakemassa huoltoon yhden geokätkömme välipisteet. Pitkästä aikaa lämpömittarikin näytti kesälukemia, +22! En tosin kotoa lähtiessä lämpöjä miettinyt, vaan varustauduin torjumaan kaikenlaisia vaaroja. Pukeutuminen siis sen mukaista: Paksu pusero, paksut housut polvisuojineen, pipo, hanskat, kumisaappaat ja kävelysauvat. Eipä iske itikka, ei pure kivikossa käärme kinttuun, ei koske polveen niin pahasti, jos pitää kontata, eikä uskalla karhu lähsetyä, kun sauva kuitenkin kiviin kopisee. Sitä paitsi isä joskus neuvoi sen vanhan "viisauden", että metsään mennessä pitää olla mukana rukkanen ja terävä keppi. Jos karhu tulee päälle, pitää heittää rukkanen ilmaan. Karhu nousee sitä tavoittelemaan, jolloin on hyvä hetki lykätä keppi pystyyn siihen alle. Jumittuu nalle parka kuulemma niille sijoilleen laskeutuessaan rukkanen suussa takaisin alas. Julmaa moinen, mutta kyllä kai hanska ja kävelysauva korvaavat hätätilassa rukkasen ja terävän kepin?

Karhua ei tullut, tuli säänmukaisesti pukeutunut sauvakävelijä. Tuolla syrjätiellä, jonka varressa ei edes asu ketään! Katsoi minua oudoksuen, päätin kehua hänen asuvalintaansa ja jatkoin matkaani, mahtoi ihmetellä. Luultavasti otti auton rekisterinumeron muistiin, ehkä varoittelee muita kyläläisiä puskaradiossa jonain päivänä?

Maisemat tuolla ovat edelleen minua miellyttäviä!

Kivi poikineen!

Tuon reissun jälkeen keskityin kotipihassa auton tavaratilaan tai ehkä paremminkin sen luukun avaamiseen.

Kun 16 vuotta vanha auto menee katsastuksesta kylmiltään läpi pelkällä kehotuksella vaihtaa toinen rekisterikilven valoista (edes haljennut tuulilasi saanut katsastusmiestä synkeäksi), ihminen arvelee voivansa jo heiluttaa voiton merkkiä. Kuukauden antoi toukokuun lopulla aikaa vaihtaa tuo polttimo, ö piis of keik!

Yksi pieni hidaste auton laillisuudentavoittelun tiellä on...peräkontti ei ole muutamaan vuoteen auennut, eikä noihin polttimoihin oikein sitä avaamatta pääse käsiksi. Lienee kaikenlaista likaa ja töhnää täynnä kaikki luukun lukitussysteemin liikkuvat osat. Jotenkin se vain on tuohon tilaan päässyt, ja koska emme ole välttämättä juuri tuota tavaratilaa tarvinneet, ei sitä sitten ole jaksettu loppuun saakka selvittää. Kyllä siippa on sitä muutamaankin kertaan räplännyt ja kaikkensa yrittänyt, mutta tuloksetta.

Oli eilen hyvä hetki ottaa akkaväen keinot käyttöön tyyliin "minua ei yksi peräkontti pidättele". Kävin taistoon. Mitään oikeaa avaimen paikkaa tuossa luukussa ei ole, kaukosäädöllä homman pitäisi hoitua. Juu, naksuu kyllä, mutta kun mikään ei liikahda piiruakaan, tulosta ei tule. Sisäpuolella se käsikirjan neuvoma vipukin liikkuu, vaan ei vaikuta mihinkään. Tunnin verran koputtelin naputtelin, heiluttelin, suihkin CRC:tä jonnekin, vaikkei mitään järjellistä paikkaa sille ollutkaan. Työkaluntapaisillakin hääräsin. Jos takaluukun kovamuovisen sisäverhouksen saisi irti, saattaisi aueta uusi maailma, joku vaijeri sieltä sormiin tuntuu sen vivun vierestä. Vaan eipä tuota verhousta irti saa, ellei luukkua saa auki. En ainakaan osannut. Näihin pulmiin ei edes juutuubi mitään neuvonut. Sen tavallisimmin käyttämämme huoltoliikkeen huoltochat näytti olevan auki ja kysäisin tyyliin ”nyt äkkiä neuvoja, pakko saada kontti auki, koska valot, vipu sisäpuolelta ei vaikuta mitään jne.”.  Ai, kuinka upeita ohjeita sainkaan: ”Katsopa ohjekirjasta luukun avaus.” 

Aha, kas kun ei itselle mieleen tullut sieltä lukea, että väännä vivusta... Ehdotti tyyppi sitäkin, että ehkä sieltä ulkoa löytyy ruuvinkannat ja pääsee ne valot vaihtamaan. No ehkä ei löydy, eikä pääse. Ai että teille voi tuoda huoltoon? Yllätys…Juu voi viedä, mutta laskuttavat kuitenkin jokaisesta avausyritystä muistuttavasta liikkeestäkin.

Kun sade uhkaili parilla pisaralla, lopetin. Sen verran vielä  kokeilin, olisiko kaikki naputtelu  saanut sen valon sittenkin heräämään. Ei pala kumpikaan… **ttu 🤬🤬🤬

Problem not solved, aikaa kuun loppuun. Tähän pitää ehkä syventyä paremmin.

Kun uutisotsikoita seurailee, huomaa, että pieniä nämä luukkupulmat ovat. Jos nyt kuitenkin sodat ja taudit hetkeksi siirrän syrjään ja avaudun toisenlaisista asioista. Kummallinen maailma näine alaikäisiin (tai aikuisiinkin) kohdistuvine häirintöineen ja sopimattomine käytöksineen. Tosin tällainenhan se on aina ollut,  mutta ei näistä jutuista puhuttu silloin viime vuosituhannella, minun freeseimpinä aikoinani. Eräs tyyppi, minua muistaakseni yhdeksän vuotta vanhempi (muisti saattaa pettää, joka tapauksessa reilusti vanhempi), kertoi 16-vuotiaalle minulle pitävänsä minua "vaimoehdokkaittensa joukkoon kuuluvana".  Se tuntui samaan aikaan järkyttävältä ja imartelevalta. En tätä miestä sen paremmin tuntenut, muutamia kertoja erään uskonnollisen yhteisön tilaisuuksissa ja niiden jälkeen olimme jutelleet, kertaalleen oli tainnut soittaa minulle, ehkä. Muistan kuitenkin hyvin päällimmäiseksi jääneen tuohtumuksen lähinnä siitä syystä, että minusta tuo oli minun tulevaisuudestani päättämistä minun puolestani. Se suhde ei edennyt edes suhteeksi, ei ollut varsinaisesti kovin kummoista kaveruuttakaan. Tuttavuutta. Mietinpä vain, että jos moinen tapahtuisi tässä ajassa ja jos siitä kertoisi eteenpäin, varmaankin jotkut sopivaisuuden rajat siinäkin ehkä ihmisten mielestä ylittyisivät. Ikäero oli suuri ja vaikken lain mukaan sakkolihaa enää ollutkaan, eikä mitään tapahtunut, alaikäinen olin kuitenkin ja hän selvästi aikuinen. Kaikenlaista muutakin on matkan varrelle sattunut, vaikkei mitään suurempia pulmia olekaan ollut. Mietinpä vain, etten voisi kuvitellakaan vuosien jälkeen enää nostavani esille mitään, mitä en silloin joskus kertonut (tuossa vaimoehdokas-jutussa ei nyt mitään kummempaa kertomista edes olisikaan), mutta muunlaisia ei toivottuja lähestymisiä on ollut. Kelläpä ei olisi, kysyn vain. Me too ja you too. 

Nämä "me too" -tapaukset ovat välillä jotenkin kummallisia. En tarkoita, että naisväen (tai miestenkään) pitäisi vain pitää suunsa kiinni ja hyväksyä kaikki törkeydet ja taputtelut, mutta jos tapahtumista on jo mennyt vuosia, ketä auttaa ihmisten nimien paljastaminen ja syyttely? Hyvä, että tuoreet tapaukset tuomitaan saman tien ja erittäin hyvä, että nykyisin jo uskalletaan suu avata. Mutta jos oikein huolella ajattelee, eikö tässä kaikessa ole vaarana sekin, että täysin harmittomiksi tarkoitettujen lausahdusten tai vitsailuiden seurauksena joutuukin yhtäkkiä syytetyksi jonkin sortin ahdistelusta tai sopimattomasta käytöksestä? Minunkaan suuvärkkini ei yleensä kovinkaan siististi ja harkiten ehdi sanoja muodostaa ja kaikenlaista tulee sanottua luottaen siihen, että kuulijalla on yhtä kummallinen huumorintaju kuin itselläni. Jonain päivänä joku ehkä loukkaantuu, vaikken tarkoita. Missä sitten menee se raja, mihin saakka asioita pitää sietää? En tiedä. Kylläpä kuitenkin ihmisellä on oikeus älähtää, jos joku asia ikävältä tuntuu? Ja silti suhteellisuudentaju olisi hyvä olla itse kullakin mukana. Äh, en minä osaa selittää.

Nämä Rydmanin tai Vähäkainun tapaiset tyypit voisi joka tapauksessa pyyhkiä pois maailmankartalta.

Mietin samalla tässä sitä, mikä on sopivaa pukeutumista. En näe mitään väärää siinä, että ihminen pukeutuu minimekkoon edes eduskunnassa, enkä siinä, että paljasta pintaa näkyy. Tämä viime päivinä otsikoissa ollut Iiris Suomelan asu ei minun mielestäni ole millään tavalla kansanedustajan arvolle sopimaton. Sen sijaan joidenkin edustajien roikkuvat flanellipaidat tai mainostekstilliset T-paidat sitä ehkä ovat. Tosin en niitäkään kovin vahvasti tuomitse. Itse asiassa miesten peruspuvut kravatteineen ovat jotain sellaista, mihin saisi kyllä tulla muutos. Värejä, kuvioita, vapautta, pois siitä iänikuisesta tylsyydestä. Että sikäli flanellipaidat ovat ok.

Pukeutumisasiantuntija en ole, enkä osaa sanoa, mitä eduskunnan business/smart casual sanoo vaikkapa minihameista tai noista flanellipaidoista.

Koulumaailmassa olen joskus miettinyt, miten keksisi lempeän ja loukkaamattoman tavan kertoa joillekin nuorille tytöille, että arkipukeutumisen ja yökerhopukeutumisen välille olisi hyvä jättää hieman liikkumavaraa. Se on tulenarka aihe, koska onhan ihmisellä oikeus itse määrätä, miten pukeutuu. Joskus vain liikutaan niillä rajoilla, joissa toivoisi pukeutujallekin ehkä hieman vahvempaa kysyä arvioida, missä menee sopivaisuuden raja ja kuinka paljon itsestään kannattaa niinkin laajan katsojakunnan silmille paljastaa, mitä koulussa on. Toisaalta on parempi, että nuori on vartalostaan ylpeä ja uskaltaa sitä näyttää, kuin että hän itseään häpeäisi ja tekee kaikkensa peittääkseen kaiken mahdollisen.

Nyt on tullut taas sen verran joutavanpäiväistä tekstiä, että lienee aika lopettaa. Menipä kuitenkin riittävästi aikaa, ei tarvitse tänäänkään mennä tuonne ulos itikoitten kaveriksi. Jos sitten juhannuksen lämpimillä sinne pääsisi. Toiveissa on, että silloin tässä huushollissa on toinenkin osapuoli kotona. En näköjään saa mitään aikaan, kun siippa on töissä. Yksin ei vain onnistu tuo puuhastelu, ei ainakaan pilvisellä säällä. Mitä nyt välillä käyn kukkia tuijottelemassa.