Katoavatko ihmiset?

Moni noissa netin vertaistukiryhmissä kertoo, että syöpädiagnoosin jälkeen ystävät ovat olleet hiljaa. Vasta kaiken oltua ohi ja kun on näyttää terveen paperit, kaverit ovat palanneet normaaliin entiseen, jos ovat. Itselläni ei tällaisesta juurikaan kokemusta ole, mutta se johtunee enemmänkin siitä, ettei minulla normaalistikaan ole ollut kovin montaa sellaista kaveria, jotka oma-aloitteisesti yhteyksiä pitäisivät. Naamakirjatykkäyksiin ja satunnaisiin kommentteihin se yleensä on rajoittunut harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. En ole itsekään ahkera yhteydenpitäjä, en kehtaa kellekään soitella. Olen tästä tainnut joskus jo avautuakin ja huonoa itsetuntoani syytellä. "Kukapa minusta kiinnostunut olisi ja kuitenkin väärään aikaan soittaisin, joten en soita ollenkaan". Ja vaikka tämän blogin yksi tarkoitus onkin ollut, että kiinnostuneet saavat uteliaisuutensa tyydytettyä sen kummemin kyselemättä, eikä minun tarvitse erikseen kertoilla mitä kuuluu, täytyy myöntää, että jollain tasolla olen kyllä yllättynyt siitä, kuinka harva loppujen lopuksi on viimeisen puolen vuoden aikana kuulumisia kysellyt tai mitään muutenkaan tähän "suurimpaan asiaan" eli sairastumiseeni kommentoinut. Kiitos teille muutamille, joilla olen sentään ollut edes joskus mielessä, vaikka en näkökenttäänne olekaan tunkeutunut! Kyllä se tällaista puolierakkoluonnettakin on ilahduttanut, kun välillä joku on muistanut olemassaoloni. Enpä tosin itsekään milloinkaan kenellekään soittele, viestejäkin harvakseltaan lähettelen, joten miksi muiden pitäisi toimia toisin minun, pelkän yhden epäkuntoisen tuttavan vuoksi?

Eilen kuulin pätkän radio-ohjelmasta (taisi olla kyseessä Vammaiskultti-sarjan  osa "Mikä vammaisuudessa hävettää?", julkaistu 30.3.2022), jossa pari ihmistä keskusteli siitä, miksi ihmisten on vaikea kohdata vaikkapa vammainen tai päihdeongelmainen ihminen. En ehtinyt juurikaan heidän kommenttejaan mieleeni painaa, kun jäin miettimään asiaa. Häpeästä muistan heidän puhuneen, mutta kuka häpesi, mitä ja miksi, meni ohi korvien. Pitänee kuunnella tuo jakso kokonaan, vajaan tunninhan se vain kestää. Omaa neuvottomuuttaan he eivät kuitenkaan ainakaan tuossa kuulemassani pätkässä hävenneet, sitä nimittäin odotin heidän käsittelevän. Minusta tuntuu siltä, että suurin syy tuohon kohtaamisvaikeuteen on nimenomaan se, että ihminen on epävarma siitä, kuinka hänen tulisi puhua ja käyttäytyä, mitä on sopivaa sanoa ja kysyä. Pelätään, että ei osata keskustella sellaisen ihmisen kanssa, joka leimautuu jonkin otsikon alle. Toisista näkee päälle päin, että kaikki asiat eivät ole sellaisissa perustoivotuissa rajoissa. Vamma saattaa näkyä, päihdeongelma voi olla akuutisti vallalla. Toisten kohdalla kukaan ei tietäisi mitään vammasta tai sairaudesta, elleivät olisi itse asiaa esille tuoneet tai ellei se joskus aiemmin olisi jossain tilanteessa paljastunut. Mielenterveyden ongelmat koskettavat monia, mutta jos ei mitään romahdusta ole julkisesti tapahtunut, harvoin niistäkään ulkopuoliset tietävät, ennen kuin jotain tapahtuu tai asianomainen itse kertoo. Alkoholismin kanssa sama homma. Jos sinulla ei tiedetä olleen ongelmia viinan kanssa, etkä esim. kerro käyväsi AA-kokouksissa, kenenkään ei tarvitse miettiä, voiko sinulle kertoa vaikkapa kotiviinin teosta tai omista kännitoilailuistaan. Ehkä tuo joidenkin kokema ystävien kaikkoaminen syöpädiagnoosin jälkeen liittyy tähän samaan neuvottomuuden tunteeseen: Syöpäpotilaan kanssa voi rauhassa keskustella ja vitsailla mistä vain ainakin niin kauan, kunnes hänen tietää olevan syöpäpotilas.Tilanne muuttuu heti, kun toinen syövästään kertoo. Mitä hänelle pitää sanoa? Pitääkö pahoitella? Pitääkö kannustaa ("Kyllä sinä siitä selviät!), vaikka totuus on, että kaikki eivät selviä. Pitääkö ensin tietää, millainen syöpä on kyseessä, ennen kuin uskaltaa mitään sanoa? Pitääkö välttää omista vaivoistaan ja huolistaan puhumista, koska tuolla toisella on syöpä? Voiko kuolemasta puhua, koska tuolla toisella on syöpä? Saako nauraa typerille jutuille (tyyliin :"Kas vain", sanoi kasvain ja kasvoi vain. Tai se Pizza-Buffan mainos: "Pienet syövät pikkurahalla!")) Keskustelukenttä on avoimempi, kun ei tarvitse pohtia, mitkä aiheet kenenkin kanssa ehkä saattaisivat olla hankalia. 

Joku netissä harmitteli sitä, että ihmiset niin usein rupeavat kertomaan muista syöpään sairastuneista ja siitäkin, kuinka "sekin sitten syöpään kuoli". Minä ymmärrän hyvin sen, jos tuo kertominen liittyy kertojan omien pelkojen tai läheisen kuolemasta johtuvat tuskan purkamiseen, mutta en sitä, jos kerrotaan hiukan vain niin kuin juoruilumielessä toisten ihmisten sairauksista. Jos joku saa siitä itselleen lohtua, että vaikkapa minun kanssani omasta tai läheisensä syövästä ja kuolemisen mahdollisuudesta puhuu, olen mielelläni käytettävissä. Ei tuota puheenaihetta tarvitse vältellä, en minä ainakaan säiky tai ahdistu. Mutta jos joku keskustelussa ikään kuin "nokittaa" tietämillään tuttavien syövillä ja syöpään kuolleilla ilman sen kummempaa ajatusten purkua, mennään täysin tarpeettoman juoruilun puolelle.

Vai pelkäävätkö ihmiset, että kohdatessaan vaikkapa nyt sitten tällaisen syöpään sekaantuneen heidän on sitten pakko ainakin hiukan jutella myös siitä syövästä? Ettei voi vaikkapa pyytää jotain työkalua lainaksi joutumatta ensin keskustelemaan toisen voinnista, vaikkei yhtään juuri sillä hetkellä jaksaisi moista. 

Entä katoavatko ihmiset oikeasti? Jospa sairastumisen jälkeen nämä ystäväkatoa kokeneet ihmiset ovatkin vain odottaneet enemmän yhteydenottoja kuin normaalisti tai ovat muuten itse jotenkin herkemmällä tunnolla ja tarkkailevat sitä, mitä toiset tekevät? Sairauslomallahan on aikaa kaikenlaista pohtia, mutta niillä kaikilla muilla ihmisillä se oma arki jatkaa ihan sitä samaa tahtia kun aina ennenkin. Ehkä he, joilla on ollut vilkas livesosiaalielämä, kokevat hylätyksi joutumisen tunteita enemmän, koska ihan käytännön syistä kaiken maailman leikkausten, hoitojen ja huonojen olojen vuoksi ne livetapaamiset jäävät vähiin, vaikka muu kaveriporukka edelleen niitä jatkaa? En tiedä, kunhan joutessani mietin.

Eikös tihkusateinen sää ole riittävän hyvä syy ottaa pienet päiväunet pitkästä aikaa? Harvoin toukokuisena arkipäivänä normielämässä moiseen pystyy, mutta nyt sellainenkin ylellisyys on vielä mahdollista. Hyödynnän tilaisuuden, niin hyödyntää pihan sinivuokkokin.