Elämäni monikerta

Kuluneen viikon aikana minua on väsyttänyt paljon enemmän kuin aikaisemmin tämän shown aikana. Mieluusti nukkuisin vaikka koko päivän, jos kehtaisin. Ylämäissä pitää hiukan huoahtaa, enkä  polttopuutelinettäkään jaksa pihavarastosta kerralla kantaa. Huilata täytyy välillä. Tosin siinä on suurimpana ongelmana se,  että vasemmalla puolella koipi ei tykkää painavan lasti kolisemisesta päin luita, eikä  käsi jaksa kantaa, oikealla puolella kyllä käsi jaksaisi, mutta selkä kertoo, että taakan tuoma vinous ei tee hyvää jo valmiiksi olemassa olevalle vinoudelle. Nuo mäessä uupumiset viittaavat kuitenkin siihen, etten hämmästyisi, vaikka hemoglobiini olisi laskenut reippaastikin edellisistä labroista.  Edelleenkin olen säästynyt suurilta vaivoilta, mitä nyt tuo verestävä nenä ärsyttää. Muutenkin talvisin varsinkin ulkona rupeaa nenä vuotamaan ja nyt sitten se vielä vuotaa vertakin siinä seassa sen verran, että yhden hihankin onnistuin sotkemaan. En vain ehtinyt paperia alle ...

Usein olemme kotona vuosien varrella puhuneet klassisesta lauseesta "päivääkään en vaihtaisi pois". Ja höpö höpö, tai suoremmin sanoen paskan marjat. Aivan varmasti jokaiselta löytyy elämänsä varrelta päiviä, jotka taatusti eläisi toisin eli vaihtaisi pois, jos sellaiseen olisi mahdollisuus! Jossain mielessä on toki ikävää, ettei moinen ole mahdollista, mutta jos menneestä jotain muuttaisi, iskisi se kuuluisa banaaninkuoriefekti vai mikä ikinä se nyt nimeltään onkaan... siis se, missä yksi minimaalinen muutos menneisyydessä muutaisi radikaalisti koko tulevaisuuden. Aku Ankka niissä aikakonejutuissaan heitti menneisyydessä tulevaisuudesta tuomansa banaaninkuoren ja sitten joku liukastui sillä seurauksella, ettei mikään enää ollut niin kuin ennen. Perhosvaikutus-termiä siippa tarjoaa, kaipa sitä tässäkin yhteydessä voi käyttää. Toki on eri asia yrittää käyttää reaalimaailman kaaosteoriatermiä tilanteeseen, mikä ei voi olla todellinen. Sitä aikakonetta ei ole edelleenkään keksit...

Tänään näyttäisi olevan "aikaa" kirjoittaa. Ehkä hiukan väärin ilmaistu, kyllähän minulla aikaa on, en vain ole sitä aikaa halunnut käyttää pelkästään tällaiseen omaan asiaan, koska kaikenlaista yhteistäkin ajankäyttöä tässä taloudessa on tupannut olemaan. Enimmäkseen meillä tosin on viime aikoina aika kulunut telkkarisarjan katsomiseeen  –  johan tässä kohta kahdeksan kautta Castlea on tullut tuijoteltua. Vaan mikäpä siinä, saa ihminen myös ihan vain ollakin. Kivaa on ollut se, että edes välillä olemme saaneet aikaiseksi lähteä myös ulkoilemaan. Eivät ne minun suuret uudenvuodenlupaukseni kovin monelta osalta ole toimineet ja valitettavasti yksi niistä toimimattomista on juuri tuo liikkuminen. Ei ainakaan näillä liukkailla keleillä tai kovilla pakkasilla tule lähdettyä edes lampea kiertämään. Lumitöitäkään ei (onneksi) ole viime aikoina ollut ja hyvä niin. Edellisestä suuremmasta urakasta rupesi selkä vihlomaan, muutaman päivän takaisesta yhden polunpätkän luomisesta meinasi...

Hivenen oli haipakka-aamu tämä tänäinen aamunkajo. Aamuyöllä puoli neljän maissa havahduin siihen, että talon seinä päätti pakkasessa naksahtaa oikein kunnolla. Sitä en ollut kuullut, kun siippa oli jalkautunut ja ihan ulos poikennut, mutta havaitsin kyllä, kun sisälle parahiksi siinä samassa saapui. Tämä päivä olisi pitkästä aikaa sellainen, että molemmat tarvitsisimme autoa. Toinen siis olisi laitettava ajoissa piuhaan, koska sillä olisi aikainen lähtö. Minä sitten sen jälkeen tuon toisen itselleni nappaisin, koska piti yhdeksäksi ehtiä Mustaan Laatikkoon lojumaan ja hoitamaan kolmannen docetakselin loppusijoituspaikan virkaa. Kello soi viideltä. Itse lojuin vielä jonkin aikaa peiton alla, mutta vääntäydyin sieltä viimein seuraksi aamua istumaan. Järveen en taaskaan saanut lähdettyä,  harmittaa suorastaan. Jospa huomenna. Ulkomittarissa näytti olevan -27 C, joten saattaisi olla hyvä laittaa tuo aikainen auto käyntiin hyvissä ajoin. Tietäisipä sitten senkin, käynnistyisikö se muki...

Juuri tällä hetkellä monikin asia turhauttaa/kyllästyttää/ärsyttää/suututtaa yms.. On sille olemassa erittäin hyvä suomenkielinen sana, joka kattaa tuon kaiken ja paljon muutakin, sellaistakin, mitä nyt ei vain voi mitenkään muuten kuvata kuin juuri tällä sanalla. Vituttaa. Jaa syöpäkö? Omituista kyllä, ei sinänsä se, vaikka olisihan toki monin verroin mukavampaa, jos sitä ei olisi. Se, että yöt ovat katkonaisia. Herkästi heräilen kaikenlaiseen ja sitten pyörin. Hiottaakin jälleen. Aina yöllä kaipaan aamua, että viitsisi mennä järveen. Ja sitten aamulla, kuten juuri tänään, en saakaan itseäni tuonne rantaan, koska väsyttää. Lieneekö peitto liian paksu tai hiottaako se muuten vain vai ovatko oikeasti ne hormoneilla häädetyt yöhikoilut tulleet räkäisesti nauraen takaisin?  "Räkäisyyskin" alkaa kyllästyttää. Tai ei tämä mitään räkäisyyttä ole, toista viikkoa jo tällä erää nenä tihkuu sen verran verta, että öisin se sitten kuivuu ja tukkeutuu, eikä nenän kautta voi hengittää. Sam...