Syystunnelmia

On ollut niin tapahtumaköyhä syksy, ettei tosikaan! On toki mahdollista, että tässä on ollut ja tapahtunut vaikka mitä, mutta en vain muista missään olleeni. Ihan oikeasti - tuntuu, että muisti on kyllä  meikäläisellä lähtenyt jollekin lepolomalle. Vaikka mitäpä sitä muistamaan, jos mitään sen kummallisempaa ei ole. 

(Tähän väliin lykkään kuvan, koska tuo loppuun laittamani kuva ei jostain syystä tuossa tekstilistan pikkukuvissa suostu esiintymään. Saa nähdä suostuuko tämäkään. Joka tapauksessa jotkut meistä näyttävät syksyllä kurjilta.)

Viimeksi mainitsin luokkakokouksesta, jonka tiedotus ei ainakaan omalla kohdallani mennyt ihan nappiin. Olisin toki voinut ihan itsekin elokuun lopulla kysäistä tarkempia tietoja joltakin, kun ensimmäisen kerran ympäripyöreän naamakirjamaininnan mainitusta sessiosta näin, mutta enpä kysynyt. Olen nyt yllättänyt, miten näemmä löydän itsestäni omituisia katkeruuden tunteita sen vuoksi, etten tuonne koskaan keneltäkään henkilökohtaista kutsua saanut. Ei minulla ole mitään syytä olla katkera, koska hyvin todennäköisesti en sinne olisi kuitenkaan uskaltanut mennä. Mutta sama tilannehan tämä on aina muissakin jutuissa - olisi kiva olla kuitenkin muistettu ja voida itse tehdä se poisjäämispäätös. Vaan mitäpä tuota sen suuremmin suremaan. Olen vuosia tuon porukan FB-ryhmään kuulunut ja nyt ryhmän sivuilta katsellut kokouksen kuva-antia. Varsin vierasta porukkaa, joitakin tunnistin. Enpä kyllä sivuilla julkaistuista kouluaikaisistakaan kuvista juuri ketään muista. Minulla ei myöskään ole muistikuvia niistä muista tilanteista/tapahtumista, joista siellä on nyt jaettu kuvia, penkkaripäivää lukuun ottamatta. Lakkiaisistakaan en muista esim. sitä, millä kohdalla porukassa seisoin lakkia päähäni painamassa. Muistiongelmia jo vuodesta 1714 tai jotain 😊. Tai ulkopuolinen jo syntyessään. Tai ainakin välittömästi syntymän jälkeen, helpompaa ollut äidille sillä tavalla tämä.

Mitäpä näitä märehtimään ja harmittelemaan asioita. Pakkohan minun ei ole sellaisiin porukoihin kuulua,  joihin en tunne kuuluvani. "Eroa ryhmästä" -  painike helpottaa tätä some-elämää. Siltä varalta, että joku noista entisistä koulutovereista sattuu tätä sepustusta lukemaan: Tämä ei ole syytös ketään kohtaan, mutta ihan vinkkinä vaan sanon, että seuraavaa kokousta järjestäessänne laittakaa ajoissa edes tuon mainitun ryhmän jäsenille kutsu. Kommenttien perusteella en ollut ainoa, joka ei kutsua ollut saanut, vaikka porukalla ihan oma ryhmäkin on olemassa. Minua ei sitä kautta jatkossa tavoita, mutta se on oma valintani.

Se siitä. No hard feelings. Tai no, vähän ehkä. En kai muuten olisi näin pitkälti viitsinyt aiheesta avautua.

Muut syksyn ajatukset liittyvät kaikki enemmän tai vähemmän tähän typerään kroppaan, jonka takuuaika on ollut jo vuosia ummessa. Työterveydessä tuli käytyä, tinnitukseen innostuin apua kyselemään. Yksi työkaveri kehui saaneensa jostain lääkkeestä liki välittömän avun, joten toiveikkaana lähdin minäkin tohtorin pakeille. Ihmettelin kyllä mennessäni, voiko tuollaista lääkettä olla, koska kaikki tutkimani lähteet toistavat sitä samaa: tinnitukseen ei ole lääkettä saatavilla. Tohtori siellä pöytänsä takana kertoi samaa. Ja ei, en ole tullut kysyneeksi tuolta kaverilta, mitä se hänen saamansa lääke mahtoi olla nimeltään. Psykoterapia saattaa auttaa, samoin kuuloluista simpukan jonkin pikkiriikkisen osan poistaminen (jep, sellainen nopea päiväkirurginen rutiinileikkaus, ihan luultavasti terveyskeskuksessakin näppärästi hoituisi, eikä maksaisi juuri mitään yhteiskunnalle). Kertoi myös joskus joltain mummolta saaneensa sellaisen ohjeen, että kun villahuovan hapsun leikkaa irti ja halkaisee ja työntää tuon halkaistun hapsun korvaan, ei tinnitä. Tätä FB:ssä hihittelin ja yksi kaveri kertoi pumpulilla olevan sama vaikutus. Hänellä kuulemma auttaa. Kokeiltavahan sitä oli (huopa sai olla rauhassa). Eipä minun kohdallani toimi sen enempää pumpulit kuin korvatulpatkaan. On tuon vasemman korvan soiminen voimistunut loppukesän ja alkusyksyn aikana, samalla huomaan kuulon jonkin verran kehnontuneen. Työterveyden kuulotestissä viikko ennen tuota lääkärikäyntiä jotain pientä alenemaa puhealueella oli havaittavissa, mutta niinpä siinä muistaakseni on jo vuosia sitten ollut. Hoitaja samalla käynnillä kiinnostui verenpaineistanikin, koska olin myös ajoittaista huimausta ja jatkuvaa pientä päänsärkyä valitellut. Laittoi sitten seuraamaan paineita kotioloissakin ja raportoimaan lekurille. Kuulemma ylä- ja alapaineitteni ero oli liian pieni. Jaa, eikö sellainen tasapaksu meininki sitten olekaan hyvä homma 😆. Tein työtä käskettyä ja raportoin, mutta ei niissä lääkärin mielestä mitään ihmettä ollut. Muutenkaan hän ei minun vaivoistani sen suuremmin huolestunut. Tutki kyllä,  mahtaako työterveyden sopimukseen kuulua esim. magneettikuvat, mutta eipä kuuluneet. Kysyi, haluanko kuitenkin lähetteen pään magneettiin ja totesin haluavani. Vuoden verran se on voimassa, joten on aikaa kerätä sukulaisilta kolehti tai voittaa lottovoitto. Ei nyt muuten tuollaisiin juttuihin ole varaa. Ikkunat uusittu kartanoon, autossa ollut iso huolto, veroja tulee maksuun jonniin verran. Ja silmälasitkin pitäisi käydä uusimassa, sekin maksaa. Ainahan voi toivoa, että lasien uusimisella lähtee samalla päänsäryt ja huippauksetkin. Saa nähdä. Optikko nosti kätensä pystyyn, ei pystynyt saamaan vasenta silmääni kuriin. Jotain näkökenttäpulmia siellä. Olenhan minä sen silmän näön heikkenemisen huomannut, siksipä sinne optikollekin alun pitäen hakeuduin. Joten nyt sitten silmälääkäriin ja sekin maksaa. Kaikkihan elämässä maksaa, enkä väitä, että me nyt mitenkään ihmeellisen köyhiä ollaan, mutta kaikki ylimääräiset kulut kuitenkin rasittavat taloutta, vaikka vallan mainiosti toimeen tullaankin. Kaiken lisäksi esim. tuota silmälääkärikäyntiä varten on otettava yksi tunti palkatonta. 

Kohta luultavasti olen sokea ja kuuro kärttyinen akka.

Pitkästä aikaa muutama viikko sitten taas äänihuuletkin salpautuivat. Ei kulkenut henki ulos lainkaan, hyvin pienesti sisään. Siippa jo säikähti,  että nyt eukko heittää henkensä, luuli omenanpalan menneen väärille raiteille. Yritin viittilöidä, että ei sellaista hätää, vaikka pienpaniikki siinä tilanteessa itselläkin oli. Heimlichiin turvautui hän ja hyvä niin, koska näköjään myös tuossa salpaantumisessa äkillinen ilman putkaus keuhkoista pois helpotti. Siitä ei aavistustakaan, voisivatko äänihuulet siinä jotenkin vaurioitua, mutta henki rupesi kulkemaan. Jos vaihtoehtoina ovat hengetön+äänetön tai ainoastaan äänetön, niin jälkimmäinen, kiitos! Henki palasi ja äänikin ilokseni kulki normaalisti.

Samaa se ei viime tiistaina sitten tehnytkään. Ei vain toiminut. Meni pihisemiseksi ja kähisemiseksi työpäivä. Oli mulla edellisviikonloppuna ollut hiukan kurkku kipeä, mutta ei tuossa tiistaiaamuna muuta vaivaa, joten enin töihin. Harvoin on ollut niin hiljaista ja hilpeää porukkaa oppitunneilla, kun yrittivät kuulla, mitä sanottavaa minulla ehkä on ja hihittelivät kiekumiselleni. Päivä sujui ja asiat tuli opetettua. Keskiviikkona aamuyöllä sitten rupesi totuus valkenemaan. Yskä ja muut flunssalisukkeet. Loppuviikon olinkin sitten pois töistä. Kuumeenkin nosti. Perjantaina kävin sitä huuhtomassa järveen ja onnistuinkin lämpöäni alentamaan, vaikken muuta kuin kastautunut. Muutaman tunnin oli jopa alle 36 astetta ja olo vallan mainio. Ei yskittänyt, eikä ollut nenä tukossa. Kunnes sitten taas illalla nousi sinne kuumeen puolelle. Yöllä yskitti yhtä soittoa pari tuntia. Nyt ei luultavasti kuumetta ole, mutta edelleen yskä vaivaa varsinkin silloin, kun yritän ruveta pitkäkseni. Huomenna aion olla työkuntoinen,  koska ei tässä nyt mitään suurempaa ympärille pärskimistä ole tarjolla, ellen pitkäkseni työmaalla aio. Muutenkin tässä ammatissa tuo pikkusaikkujen pitäminen on niin rasittavaa, koska käytännössä on jonkinlaiset askelmerkit sijaista varten jaksettava väsätä. Tai eihän se mikään pakko olisi, mutta jos olet omat suunnitelmasi tehnyt ja ajatellut, että yksi ja sama tuntisisältö viikon aikana neljälle ryhmälle vedetään, jotta pysytään aiotussa tahdissa ja saadaan lopulta jotenkin järkevästi kokeet soviteltua koekalenteriin, ei siinä hirveästi naurata, jos sijainen ei sitten tiedä mitä pitäisi tehdä ja osa porukasta on saman tien aikataulusta myöhässä. Tosin ei sekään hurjasti huvita, jos olet petin pohjalla vääntänyt ohjetta siihen kuosiin, kuka tahansa pystyisi sen toteuttamaan tunsipa aihealuetta tai ei, ja sijainen sitten päättääkin toimia aivan oman päänsä mukaan. Turhaa työtä sairaana ja töihin palatessa jonkun porukan kanssa tuplakiire. Olisi pitänyt ymmärtää tällaisetkin asiat ottaa huomioon silloin joskus, kun ajattelemattomuuksissani lähdin tälle alalle. Niitäkin ammatteja ilmeisesti on, joissa saikun jälkeen voi jatkaa siitä, mihin jäi. Ei ehkä enää viimeisten kolmen vuoden vuoksi rupea ammattia tässä vaihtamaan. Omi3n virhevalintojen seuraukset on kestettävä.

Syksyn rusaus.

Jossain vaiheessa luulisi syöpiksen kaksivuotiskontrollin kutsunkin tulevan. Sitä odotellessa, kummallisen lämmintä syyskuuta ihmetellessä tyydyn tuijottamaan pihan ruusunnuppuja.