Vesikelistä lumille

Tammikuu on kääntynyt jo loppupuoliskolle, kohti kevättä siis ollaan menossa. Kun lumet tulivat maahan oli kivaa se, että pimeys vaikutti valoisammalta, mutta harmitti hyvien kävelylenkkien muuttuminen hankaliksi. Rohkaistuin ja vuosien jälkeen kaivoin esille joskus -90-luvulla hankkimani sukset. Kyllähän niilläkin sitä liikettä saa aikaan, vaikken mikään hiihtointoilija olekaan. Oli hauskaa huomata, että tuo kolmatta vuotta vanha polvi on kestänyt ihan mukavasti sellaisen tasamaahiihdon. Suuriin mäkiin minusta ei ole, kyykyssä laskeminen laittaa tuon syntymäpolven naksuttamaan sen verran ikävästi, etten mäkiin oikein ihastu. Kaatumistakin pelkään, ei kiitos. Mutta sen verran tuon homman makuun olen päässyt, että nyt harmitti nuo tammikuiset totaalivesikelit. Ladut menivät pilalle, hiekka ja havunneulat puskivat jo ennestään paikoin läpi, puhumattakaan sitten usean päivän sateiden jälkeen. Tienvieruksetkin herkesivät siinä vielä niin liukkaiksi, ettei oikein innostanut töiden jälkeen lähteä sinnekään liukastelemaan, vaikka nastakengät omistankin. Välillä piti liikehtiä sisällä - sainhan sentään synttärilahjaksi stepperin. Jonkin verran sillä on tullut tepasteltua, ei tosin aivan niin paljon, kuin olisin toivonut jaksavani. Viime viikonloppuna hetkeksi sen tuohon lattialle otin, mutta en kerta kaikkiaan jaksanut kuin kymmenisen minuuttia. Tämä jatkuva umpiväsymys on ryydyttävää.

Tuon lyhykäisen stepperipätkän jälkeen tuli yht'äkkiä sellainen fiilis, että lähden sittenkin pikkutihkuiseen liukkaaseen iltapimeään tallustelemaan kohti ysitietä. Laitoin siipalle viestin, että poimisi minut kyytiinsä töistä tullessaan. Jäi 70 metriä vajaaksi nelikilometrinen, kun minut sitten kyytiin huolittiin. Hyvä, että edes tuon pätkän sain viime viikonloppuna liikuttua. Puolet siitä meni täysin työhommien parissa, vaikken periaatteessa kotona hommia teekään - kuudet kokeet korjasin ja rätkyttelin kaikkiaan kolmisensataa numeroa Wilmaan. Väliarviointi lähestyy. Pakko oli saada nuo paperit alta pois ennen seuraavia kokeita. Ja nyt nekin on jo pidetty ja palautettu, eikä tälle viikonlopulle ollut mitään sovittua tai pakollista tarjolla. Koska siippa taas vaihteeksi puurtaa viikonlopun omalla työmaallaan, minä puuhastelin omiani. Olen iloinen siitä, että nyt on ollut jaksavampi fiilis, kuin viikko sitten. Suksilla olen molempina päivinä ollut, yhteensä piirun verran yli 18 kilometriä. Melko hyvin meikäläiseltä, vaikka itse sanonkin! Jospa viikolla olisi edes yksi päivä, jolloin pääsisi töistä lähtemään jo ihmisten aikoihin ja jaksaisi edes sen yhden kolmekilometrisen pysähtyä taas tuossa matkan varrella kihnaamaan.

Joulun flunssakin oli ja meni, jätti jälkeensä oudon tunteen: Muutaman viikon ajan tuo oikea kantapää, vuosikausia renunnut, oli ihan kunnolla. Viimeksi sama ilmiö oli syksyllä -21 leikkauksen jälkeen. Omituista on ollut pystyä pitämään jalkaa kovalla pöydällä kantapää pöydän pintaa vasten. Ei ole aikoihin moista kärsinyt tehdä. Tosin nyt just moista ei taas kärsi, koska monot hippasen hinkkasivat ja molemmat kannat ovat aika arkana. 

Muuten tässä on jotenkin kyllästynyt olemiseensa. Olisi oikeasti kiva, että joihinkin vaivoihin tulisi apu. Tuo vasen käsi vie välillä jo hermot. Krenaa öisinkin sen verran, että herättää useamman kerran yössä. Muita paikkoja ei nyt niin varsinaisesti päiväaikaan juili, ei ainakaan niin paljon, että mainita tointaisi. Yöllä nekin sitten kertovat olemassaolostaan, eikä oikein nuo tonnipanadolit ole purreet näihin vaivoihin. En sitten ole niitäkään viitsinyt läheskään joka ilta enää ottaa. Välillä sitten yöllä könyän lääkepurkille toivoen, että ainakin plasebovaikutus niilläkin olisi. Odotan, että kunto kohenisi niin, että jaksaisin liikkua pidempiä matkoja, koska yleensä liikkuessa ei koske. Paitsi toki hinkkautuneisiin kantapäihin. Varmaankin käytävä ostamassa apteekista keinoiholappusia niitä varten. Tai no - kyllähän minä nytkin jaksan liikkua, ei vain arkisin ole aikaa useita tunteja moiseen käyttää.

Sitä paitsi vasemman silmän näkö on heikentynyt muutamassa viikossa sen verran, että hiukan häiritsee. Lieneekö normaalia ikääntymistä vai sytojuttuja vielä vai ehkä kaihi, kuten äidillä oli? Muutaman kuukauden olen ihaillut iltaisin silmät sulkiessani sellaisia upeita ornamenttipintoja. Ne eivät siirry katseen alta pois, kuten ne lasiaisen mustat "madot", joita kuulemma moni näkee. Minä en niitä ole aikoihin bongannut, mutta näitä muita kuvia on kyllä vaikka muille tarjota. Ne säilyvät hetken näkökentässä silloinkin, kun silmänsä pimeässä avaa. Hiukan tuollaisia kaakelikuvioiden tapaisia, mutta saumattomasti toisiinsa liittyviä, yhtenäisenä ja hivenen monimutkaisempana pintana jatkuvia. Yleensä vaalealla violetinpunaisella pohjalla, tosin joskus myös tuollaisella turkoosiin vivahtavallakin. Kiinnostavaa! Ja mun tuurillani kuitenkin joku näköhermon solmu tai muu sellainen.

Kuva napattu jostain Namly Designin kaakelitarramainoksesta.

Kunpa olisi sellainen systeemi, että edes kerran vuodessa tulisi kutsu ihan perusteelliseen syyniin, missä olisi aikaa valittaa kaikki mahdollinen! Vähän siihen tyyliin, kuin autojen katsastus: Jos löytyy vikoja, ne on korjattava, ennen kuin voi jatkaa. En tosin omasta pussista tykkäisi joutua kaiken maailman remppoja teetättämään, vaan soisin mielihyvin yhteiskunnan niitä maksamiani veroja siihen avokätisesti käyttävän. Mutta tuota kutsumenettelyä  kannattaisin, koska en jaksa itse soitella lääkäriin ja yrittää saada aikaa. Kuitenkaan ei paria kymmentä minuuttia kauempaa saa sitten sen lääkärin huomiota, enkä osaa koskaan tarpeeksi vakuuttavasti mitään valittaa.

Tämäpä tästä nyt tällä kertaa taas. Sukset odottavat ovenpielessä, ties, vaikka huomennakin kyytiin pääsisivät.

,