Väsyttää

On hetkiä, jolloin sitä on vain väsynyt kaikkeen. Tai sanotaanko pikemminkin, että väsynyt siihen, että niin moni asia tekee elämästä väsyttävää. Eihän minulla mitään hätää tai valittamisen aihetta oikeasti ole, etenkään, jos yhtään vertaan omaa elämääni monen muun tuntemani elämään. Ja silti tuntuu, että voisihan tämä olla jotain muutakin, kuin loputonta väsymistä, kaiken maailman kivistyksiä ja työtä, josta jo haluaisin eläkkeelle päästä. On taas se aika vuodesta, jolloin pitäisi tehdä töissä asioista, joita ei osaa tehdä, vaikka pitäisi osata. Työt tulevat uniin. Viime aikoina useimmat viikot ovat sujuneet niin, että viikolla minä teen töitä, viikonloppuna mies. En sitten saa mitään aikaan itsekseni, aika menee lähinnä löhöilyyn ja syömiseen. Tänään en ennen puolta päivää jalkeille päässyt, enkä oikeastaan ole muuta päivällä tehnyt kuin tuijottanut ruutua ja miettinyt, kehtaisiko mennä nukkumaan. Äsken sitten olinkin toviksi nukahtanut, eikä kello ole vielä oikeastaan iltakaan. Laiturilla kävin vihreää vettä tuijottamassa. Haluan uimaan.

Kiukuttaa tuo rannekin. Ostin viikko sitten viimein jonkinlaisen tuen siihen, ainoan, mitä apteekissa oli moiseen tarjolla. Aloitin uudelleen ibuprofeiinikuurin, koska se ensimmäinen silloin elokuun puolivälissä ei onnistunut. Toistaiseksi ei muutosta ole. On pakko aina välillä olla hetki ilman tuota tukea, koska se hiottaa ja iho rupeaa kutiamaan, mutta käytännössä ympäri vuorokauden se tuossa on. En halua ottaa töistä vapaata ja mennä lääkäriin tuon kanssa. En halua lopettaa Letrozoleja kokeillakseni, auttaisiko se. Haluaisin vain tietää, onko mahdollista, että se paranee ajan kanssa, vaikka letroja jatkankin. Haluaisin tietää, voiko tuosta jäädä pysyvä vaiva, jos sen antaa jatkua tuollaisena. Haluan tuon syövän hoitaa loppuun käsketysti. Se on tärkeämpää kuin tuollaiset pikkukivut, vaikka itse asiassa kyllähän tuo kipu arkiaskareissa kieltämättä haittaa jonkin verran. Metsässä en suuremmin ole viimeisen kuukauden aikana remunnut, mutta valitettavasti luulen, että haittaa se sielläkin. Yhtenä iltana, juuri nukkumaanmenon kynnyksellä rynnistimme tuonne muutaman kilometrin päähän sattuneesta syystä ja joo, ei puista ja kivistä normaalitavalla oikein uskaltanut tukea ottaa. Muutenkin pimeässä kivikossa oli hiukan epävarmaa meikäläisen eteneminen, en tajunnut ottaa sauvoja mukaan. Ei tosin ollut otsalamppuakaan, joten taskulampun kanssa sauvat olisivat olleet hiukan puolitehoiset.

Pitäisi virkistyä ja käyttää näitä viikonloppuja toisin. Tältä erää se on myöhäistä, huomenna taas töihin. Etukäteen jo uuvuttaa ajatuskin siitä, että ilmeisesti meille tulee työlauantai tässä syksyllä ja minun tuurillani se osuu kuitenkin sellaiseen hetkeen, jolloin viimein olisi yhteinen vapaa viikonloppu ja jonnekin voisi lähteä. En muutenkaan selviä kovin hyvin vain yhden päivän tauolla viikkojen välillä, mutta nykyväsymyksellä tuntuu aiempaa hankalammalta edes ajatella moista. Huoh. 

Vielä pari tuntia sinniteltävä hereillä, ennen kuin voi ottaa iltalääkeet ja mennä nukkumaan.

Valivali.