Levää ja letroja

Ensimmäinen työviikko takana. Vastahan tuossa kaksi päivää on ehtinyt oppilaiden kanssa olla, joten ei vielä oikeastaan voi mitenkään tietää, miten tämän työnsä osaa ja jaksaa hoitaa. Väsyttää armottomasti päivän jälkeen, vaikka veriarvot ovatkin ennalleen palautuneet. Sitä ehti jo tottua sellaiseen vapaaseen elämään, aikatauluttamattomaan oleiluun. Jos tästä ajattelee 9 kuukautta taaksepäin sinne leikkauksen jälkeiseen aikaan, tuntuu, että sehän oli aivan äsken. Saman verran eteenpäin ja taas oltaisiin kesän kynnyksellä.  Sinne on suunnattoman pitkä aika.

Oli ikävää, että työkavereista heitä ihania, tärkeitä ihmisiä on joutunut lähtemään  (vai saanut lähteä?) muualle töihin, mutta kivaa oli huomata, että pari sellaista ihanaa entistä, joiden en tiennyt tänä vuonna joukkoon kuuluvan, aloittivatkin nyt syksyllä. Sitten tietysti runsaasti uusia, ventovieraita, joiden nimien opettelemisessa tulee olemaan vaikeuksia. 

Muisti krenaa, kuten ennakoinkin. Olen jo hukannut ainakin yhden kirjan, jota kyllä tiesin käyttäneeni, mutta ei aavistustakaan, mihin sen olen laittanut. Askeleita tulee, koska joudun käymään useamman kerran laskemassa samoja kirjamääriä tai hakemassa lappuja, joille nuo määrät olen kirjannut, mutta joita en muistakaan ottaa mukaan. Hyvä esimerkki huonosta muistista on se, etten millään saa palautettua mieleeni, mikä on nimeltään se shampoo, mitä olen jo vuosikausia käyttänyt. On monesti parin viime päivän aikana ollut aikomus käydä vilkaisemassa kylppärissä tuo nimi, vaikkei sillä ole mitään merkitystä. Jotain muutakin unohdin, suunnilleen yhtä tuttua kuin tuo shampoo, mutta enpä muista mitä se mahtoi olla.

Kolme kuukautta letrozolin aloittamisesta tuli täyteen ja sen tiimoilta siis verikokeissakin kävin. Mitään ihmeellistä niissä ei näkynyt, neutrofiilit hiukan koholla, Hb 155 vai mahtoiko olla peräti 156.  Siinä vaiheessa, kun hoitaja noista tuloksista soitti, ei minulla mitään suurempaa valitettavaa ollut. Kaikenlaisia lihankipuja ja liikkumisvaivoja, mutta eipä ne entistä kummempia ole, mitä nyt ehkä jonkin verran voimakkaampia. Noin viikko tuon soiton jälkeen rupesi sitten vasemman käden peukalonjuuri vihoittelemaan. Suunnilleen se sama  kohta, missä helmikuussa oli sytokanyyli hiukan mutkalla - ei tosin sytotipan aikana, ihan kesyjä aineita sinne silloin meni  -  ja hyvin lähellä siis sitä "rustopattia", minkä tk-lääkäri huhtikuun alussa kipeästä pullistuneesta verisuonestani katsoi aiheelliseksi sanoa. En tiedä, onko suoni ruvennut ärhentelemään vai onko jännetuppi tulehtunut. Peukalon heiluttelu koskee välillä kovastikin, välillä joku pitkulainen siellä lonksuu ja välillä - kun oikein pinnistää ja heiluttaa sitä peukkua linksahtelusta ja kivusta huolimatta - se kipu sitten hellittääkin. Kyllähän tuo vaikeuttaa olemista, yllättävän paljon on arkipäivässä toimia, joissa joutuisi rannetta pekkunivelen kohdalta taivuttelemaan suuntaan tai toiseen. Turvavyön laitto, housunnapin avaaminen, lautasen pitäminen kädessä, jos syö muualla kuin pöydän ääressä, tavarapinojen kantaminen... Syöpikselle soitin viikolla ja tätä ääneen ihmettelin. Kuulemma saattaisi hyvinkin olla letrozolin aiheuttamaa. En kuitenkaan halua tässä vaiheessa ruveta mitään lääkekokeiluita tekemään. Haluan uskoa, että lääkärillä  on ollut syynsä määrätä nimenomaan letrot eli arvelen niiden olevan se parhaimmaksi todettu, joten tällaisten pikkuvaivojen kanssa pystyn hyvinkin elämään. Onpahan sitten keväällä 2027 yhtä juhlaa, kun saa jättää nämä pillerit pois ja oli kohenee heti kerralla huimasti 😂. Ellei tässä sitten kohta joku kohta veny poikki, suoni tai jänne. Sitä sitten podetaan tietty muutama vuosi.

Se shampoo, muistin yht'äkkiä sen nimen! En mainosta, mutta hassua, että parin päivän ankaran pohtimisen jälkeen se nyt noin vain tupsahti mieleen.

Kertaalleen kävin jo parturissakin, vaikka hiukan harmittikin mennä leikkauttamaan kivoja harmaita ja hauskoja kikkaroita pois. Tuo karvapehko tuossa päälaella rupesi muistuttamaan jotain sellaista 70-luvun poikabändin kikkarairokeesiwhateverpehkoa, koska koko rypäs kasvoi yhtä aikaa ja samaa tahtia. Piti hiukan ohennella. Saa nähdä, jaksaako pää noita kiharoita lykätä jatkossakin. Niskassa niitä vielä on. Sen harmaan haluaisin kyllä takaisin.

Ensimmäinen kesä pitkään aikaan, kun emme käyneet reissussa missään kotimaata kauempana. Haaparantaa ei lasketa ulkomaanreissuksi, ei, vaikka ihan kahtena päivänä tuli sillä puolella poikettua. Onhan tässä nyt kuitenkin kesää vietetty täällä kotimaassakin, joten jospa sitä pärjäisi. Ehkä syyslomalla sitten, tai joululomalla. Siihen saakka pitää tyytyä omassa lammessa polskimiseen. Ei siinä mitään huonoa ole, lämpimät vedet tänä kesänä on olleet. Parina päivänä ole jättänyt aamu-uinnin epämääräisen sameuden tai jonkin sortin levän vuoksi väliin, viimeksi eilisaamuna. On toki ollut sellaisia "en jaksa tänään" -aamujakin, mutta vapaaehtoistahan tuo uiminen taitaa olla. En noista levistä tiedä, mahtavatko sinilevää olla vai mitä, ei tänä vuonna ole niitä tarkemmin syynätty eikä testailtu. Ei onneksi lastenlasten täällä ollessa ollut moisesta riesaa. 

Helteinen syksy jatkukoon....