Puoliväli lähestyy!

Tänään sädehoidoista takana 6/15 😁! Olisihan ne kolmessa viikossa ohimenneet, jos aloitus olisi  osunut maanantaipäivälle, eikä väliin sattuisi pääsiäistä, mutta näillä mennään nyt. Neljälle viikolle jakautuvat, mutta pitäisi olla vappuviikon puolivälissä ohi tämäkin, jos ei tule mutkia matkaan. Siinä vaiheessa sitten alkaakin se pisin ja etukäteen oikeastaan jännittävin osuus eli viiden vuoden pillerinpopsinta. Jos Letrozolin myötä nämä ikuisuusriesani eli joka paikan kolotukset ja kankeat liikkeellelähdöt vielä tästäkin lisääntyvät tai nytkin joka yö herättämään ruvennut rannekanava kiukustuu entisestään, minä en ala. Saatan ryhtyä kapinoimaan, tosin kapinan kohdetta en vielä tiedä. Äsken plarasin huvikseni noita tämän talven aikana kertyneitä lausuntoja ja reseptejä ja kas kummaa, huomasin, että minulle on määrätty marraskuun alussa leikkauksen jälkeen Arcoxia-nimistä lääkettä. Täysin tuntematon tuttavuus, käsittääkseni leikkauksen jälkeisiin kipuihin silloin tarkoitettu, mutta huomasin, että sitä käytetään myös niveltulehduksiin, turvotuksiin ja nivelrikkoon ym. Mahtaisikohan siitä olla jotain iloa kolotuksiin ja saisinko sitä nyt syödä? Pitääkin muistaa kysyä, kun seuraavan kerran jonkun lääketieteen gurun tapaan.

Terveyskeskukseen en ihan heti välttämättä halua. En moiti viimeksi tapaamani lääkärin taitoja, mutta en vain tuntenut saavani häneltä apua vaivoihini. Tai no, laittoihan hän sen ykkösvaivani, josta maaliskuun alun tekstisssä taisin mainitakin, eli peräpukaman johdosta lähetteen kirurgian polille. Nykytilanteessa, lakon ollessa päällä, sitä poliklinikka-aikaa saa varmaankin odottaa ikuisuuden. Toisaalta sepä ei taidakaan olla tarpeen, koska eilen, kuuden viikon vaivaamisen jälkeen, se pukamanrontti vaikuttaa yllättäen kadonneen! Maha kyllä on taas viime päivinä ollut niin kovalla, etten yllättyisi, vaikka se palaisi koko kaveripiirinsä mukanaan. En siis rupea liikkeelle laitettuja lähetteitä aktiivisesti vielä tässä vaiheessa torppaamaan.

Se kädessäni ollut patti, jonka tk-lääkäri huolellisen arvioinnin päätteeksi totesi rustopatiksi, rupesi sitten viimein laskemaan innokkaan hydrocortisonilla ja Hirudoidilla voitelun jälkeen. Aavistuksen arka se kohta edelleen on, mutta ei enää silmiinpistäväst tuosta ranteen vierestä törötä. Miten olenkin vahvasti sitä mieltä, että oma näkemykseni ärtyneestä suonesta vie voiton tohtorin rustopatista?

Vielä kun saisi tuon kantapään kuntoon 😕. Voiko jo syntyneistä luupiikeistä päästä eroon? Lisääkö kalkin syönti tämän kropan kalkkeutumista? Letrojen kanssa sitä kuulemma sitten pitäisi viimeistään popsia. Varmistetaankohan missään vaiheessa millään kokeilla tai kuvauksilla sitä, onko lisäkalsium oikeasti tarpeen? Kyllähän mnä tiedän sen, että vanheneva akka ja osteoporoosi jne., mutta kunhan tässä mietin,

Venlaflaxinin tuplasin, ei ollut kuukauden mittaisella yhden kapselin päivävauhdilla mitään vaikutusta yöhikoiluihin. Nyt sitten kaksi päivässä, mutta eipä tuo jokaöinen peiton kanssa puljaaminen ole vielä reilun viikon tupla-annostelun jälkeen jättänyt rauhaan. On se kumma, että iltaisin sohvalla lojuessa sitä vetää shaaleja ja huiveja tiukemmin ympärilleen, kun niin palelee, mutta yöllä homma menee sitten toisin päin. Ehkä tämänkin kanssa oppii pärjäämään.

Joku jossain ryhmässä kertoili vielä vuosienkin jälkeen välillä suuresti ahdistuvansa syöpänsä vuoksi, vaikka kontrollit ovat olleet ihan ok. Monikin on kertonut säikähtävänsä kaikkia oman kehon muutoksia ja heti epäilevänsä pahinta ja varsinkin he, joilla diagnoosi on tuore, kertovan itkun usein saavan otteen. Kyllä me ihmiset olemme erilaisia! Varmaan oma suhtautuminen tähän kaikkeen olisi erilaista, jos olisin nuorempi ja minulla olisi pieniä lapsia tai jos tuo oma diagnoosi maalailisi huonompaa ennustetta. Nyt tämä edelleenkin tuntuu minusta melko helpolta taipaleelta. Olen ilmeisesti ollut näissä arpajaisissa onnekas. Sen myönnän, että kun eilen muistin väärin sen, mihin diagnoosissani mainittu prosenttiluku liittyikään ja hetken luulin sen liittyneen estrogeeniin ja progesteroniin, kerkesin ajatella, että niin pienillä prosenteillahan minä olen lähellä triplanegatiivista, eikä niistä viiden vuoden hormoniblokkeripopsimisista kuitenkaan ole minulle hyötyä. Ei ehkä kannattaisi maallikon ruveta omin päin tulkitsemaan sellaisia asioita, joista ei varsinaisesti mitään ymmärrä, eikä etenkään muistinvaraisiin tietoihin perustuen mitään suurempia teorioita ruveta rakentelemaan. Eiköhän nuo alansa tuntevat erikoislääkärit ole ihan sen oleellisen osanneet ottaa huomioon.

Muistinvaraisuudesta tuli mieleen, että muisti on kyllä välillä niin talviunilla, ettei ole tosikaan! Jokunen aika sitten siipan kanssa muistelimme edellisen asuntomme postinumeroa. Hyvin muistui se mieleen, samoin sitä edellinen. Nyt sitten pari päivää sitten osallistun netissä johonkin arvontaan (saattoi olla joku yläpohjaeristeiden arvonta tms.) ja tämän nykyisen postinumeromme muistelu ottikin koville. Lopulta päädyin johonkin tulokseen, mutta piti sekin vielä postinumeroluettelosta tarkistaa. Vastaavanlaisia muitakin tilanteita on ollut, vaikken sen tarkemmin muistakaan, millaisia. Yksittäisten sanojen kanssa tiedän kamppailleeni, samoin kaikenlaisten "ai niin, teenpä nyt tuon asian" -aikomusten kanssa. Unohtuu muutaman metrin matkalla se, mitä lähdin tekemään. On syytä näiden asioiden syksyyn mennessä korjaantua tai olen ensi lukuvuonna vaarassa joutua siihen opesakkiin, jonka eläköitymistä oppilaat yli ikärajojen naureskellen ja silmiään pyöritellen odottavat. Ehkä en ennen kesää kuitenkaan ehdi totaalikatastrofia saada aikaan...😬

Sädehoidot siis alkoivat ja yli kolmasosa niistäkin on jo takana. Tavallaan ikävää, että nuo käynnit ovat niin lyhyitä, vartissa on jo homma ohi ja löytää itsensä kävelemästä takaisin kohti parkkitaloa. Varsinaisen sädetyksen aikanakaan ei vo kenenkään aikana jutella, eikä siis ehdi yhtään noihin sangen mukavan oloisiin hoitajiin tutustua. Eivät ehdi tarinoida, aika menee potilaan nykimiseen oikeaan asentoon. Vaikea uskoa, että nuo sädetystä varten tehdyt tatuointipisteet koko siinä lavetilla makoilemisen ajan pysyisivät juuri samassa asemassa laitteisiin nähden, mihin ne huolellisesti nahkaa ja läskejä vetämällä on alunperin muka saatu. Koko ajan saa kuitenkin hengittää ja välillä tulee vedettyä henkeä syvempään kuin jonain toisena kertana. Tänään tuli kesken kaiken suunnaton yskähteleyn tarve, mutta hammasta purren pystyin itseni hillitsemään. En tiedä, mitä käytännössä tekisivät, jos siinä yllättäen yskäisisikin. Eilen kärpänen tai joku muu myyrää pienempi päätti laittaa itsehillintäni koetukselle. Korvan alla kaulalla käveli selvästi joku, ensimmäinen ajatus oli "HÄMÄHÄKKI"! En niitäkään enää nykyisin pelkää, mutta en silti kaipaa sellaisia kutsumattomina iholleni. Olipa tuo nyt sitten mikä öttiäinen hyvänsä, se joka tapauksessa hipsutteli kaulalta olkapäälle ja oikeaa olkavartta pitkin kohti kyynärpäätä. Kääntyi sitten takaisin ja keksikin suunnistaa toiselle puolelle siitä minun ylitseni. Ei onneksi naamalle tullut, vaan pysytteli solisluiden seutuvilla ja jatkoi vasenta kättä pitkin sormiin saakka. Päätä en uskaltanut juurikaan kääntää, etteivät hyvät kohdistukset olisi menneet pieleen, eikä pelkällä silmien muljauttelulla saanut siihen näköyhteyttä. Päätellen siitä, että olen edelleen hengissä, se ei minua nähtävästi syönyt, eikä ainakaan pahasti myrkyttänyt. Lieneekö itse elävien kirjoissa vai saiko liikaa säteilyä. Ei ehkä ollut sille mitoitettu noita annoksia...

Palohälyttimiäkin eilen kesken sädetyssession halusivat testata. Hyvin kuului ennakkokuulutus, jossa kertoivat kohta tapahtuvasta testistä ja rauhoittelivat, ettei kukaan säikkyisi. Lopulta kertoivat, että äsken kuulemasi ääni oli vai testi, eikä edelleenkään tarvitse rynnistää mihinkään. Molemmat kuulutukset kuuluivat oikein hyvin, mutta en minä sitä varsinaista hälytystä kuullut. Toivottavasti se kuului edes jossain, muussa tapauksessa ei täyttäne tehtäväänsä.

Itse sädehoito on siis nopea ja miltään tuntumaton toimitus. Siihen vain petille pötkölleen ylävartalo paljaana ja käsillä pään takaa kahvoista kiinni. Sitten iso pyöreä ja pari kulmikkaampaa juttua kiertää oikealta yli vasemmalle ja takaisin joitakin kertoja ja homma on ohi. Hurisee, joten ei siinä varsinaisesti nukahtamaan pääse, vaikka aina yritänkin tirsat ottaa. 

Kiihdytin nro 2, mikäli olen oikein ymmärtänty.

Joku on ollut niin viisas, että on tällaiset luvut osannut kohdalleni laskeskella.

Tänään oli ajat reilusti myöhässä, mistä seurasi sellaista kivaa, että kerrankin ehdimme jutella aamulla aikaisemmin hoidossa olleen kaverin kanssa. Hänellä oli ollut varsinainen aika tasan klo 8 ja minulla olisi klo 8.30, mutta kun hän tuli ulos huoneesta puolen kieppeillä, sisään huudettiin vasta minua edeltävä hoidokki. Olipa mukavaa ehtiä edes hetken verran siinä turista. Pari kertaa olemme ehtineet moikat hihkaista, muttei sen enempää, koska vaihto on ollut käytännössä läpsystä.

Pääsiäisenä viimeinkin tyttären porukka jonkinlaisella kokoonpanolla tulee meillä käymään. Nähtäväksi jää, tuleeko sieltä kaksi vai 12 jalkaa 😂 Mukavaa joka tapauksessa 💖! Toivoa sopii, että säät suosisivat – ei ainakaan yhtään lisää lunta enää tarvitsisi tulla! En muista milloinkaan huhtikuun puolessa välissä olleen tällaisia lumipenkkoja pihalla. Jostain hiukan pilkistää maa polun kohdalla, mutta muuten täysi talvi. Kiitos, riittää jo tätä lajia... Mämmiä sitä vastoin voi hyvinkin hankkia lisää, vaikka tämän kevään mämminmaistelut tulikin aloitettua melko aikaisin. Muuten on pakko yrittää pysyä kohtuudessa herkkujen maailmassa, pääsiäinen tai ei. Yritän opettaa itseni ymmärtämään, että nälkä ja syömisen halu ovat eri asioita. Vaikeaa, kun kotona asuu mies, joka tekee liian hyvää ruokaa!

                                                *    *    *    *    *    *    *    *

On ollut mukavaa, että muutama kommenttikin on nyt keväällä tähän blogiin tullut. Vahvasti arvelen tietäväni kommentoijatkin, vaikka varma en olekaan, onko kommentoijia yhteensä kaksi vai kolme.