Ensi viikolla säteilen!

Jännä, miten kirjotusinto laantui, kun se etukäteen hurjimmalta tuntunut hoitovaihe eli sytot loppui. Jälkeenpäin ajatellen koko tuo ruljanssi meni yllättävän helposti. Pikkuhiljaa voimatkin ilmeisesti palailevat, koska suhteellisen helposti jaksan ainakin kohtuullisen tasaisella pidempiäkin kävelylenkkejä tehdä. Ihan en ehkä näin kylmiltään vielä Santiago de Compostelasta selviäisi, mutta jospa taas jonain päivänä sinnekin suoriutuisi. Ennustukseni ei liene suuresti metsikössä, jos veikkaan, että tässä blogissa ei välttämättä kovin tiuhaan jatkossa mielentyhjennystekstejä tule. Tai toisaalta - mistäpä sitäkään varmaksi tietää. Sen tiedän, että ei minusta ammattibloggariksi tms. olisi.

Edellisen blogitekstin aikaan Hitonhaudan reissu oli vasta suunnitelmissa. Se toteutui, tosin muutama päivä suunniteltua myöhemmin. Omat voimani yliarvioin. Viimeisestä sytosta ei ollut viikkoakaan tuolloin kulunut ja maasto tuolla oli noihin voimiin aavistuksen liian raskas. Piti vähän väliä hengitellä ja viimein ihan hangella maata hetki. Matkaa tuosta tuli vain vajaat 3,5 kilometriä, mutta yllättävän koville se otti. Nyt kulkee jo paremmin, ainakin tasaisella maalla. Varsinaisia pidempiä maastoreissuja en ole viime aikoina tehnyt. Ihan vain tuossa "omalla" tiellä kuljeksinut. Tampereellakn tuli viikolla reippaasti askelia otettua, lähinnä Kalevankankaan hautuumaalla. Pitkin poikin siellä ryntäilimme hautakiviä ja muistomerkkejä silmäilemässä, jotta saisimme tarpeellisia tietoja muutamia kätköjä varten. Talvi on Tampereellakin vielä, vaikka kadut lumettomia ovatkin ja puut harkitsevat heräämistä.

Kevättä kohti!

Samalla reissulla kävimme pitkästä aikaa tervehtimässä tyttären perhettä. Viimeksi marraskuun puolivälissä olimme nähneet. Oli jo aikakin, reilussa neljässä kuukaudessa lapset kasvavat hurjasti. Koirahalipulakin hieman helpotti, vaikken peruukkipäisenä tohtinutkaan hankkiutua lattialle sitä lähentelemään. Sinne se karvaturri jäi kuusen taakse vilkuttamaan.

Rakas airis 💓

Tämän hetken jännitys on siinä, toteutuuko ensi viikolla alkavaksi suunniteltu sädehoito aiotusti vai tuoko hoitajien lakko muutoksia. Toistaiseksi perumisilmoitusta ei ole tullut ja ainakin ensimmäisenä lakkopäivänä sädehoidot olivat rullanneet normaalisti, kertoi kohtalotoveri. Jos suunnitelmassa pysytään, hoitojakson pitäisi olla ohi vappuviikon puolivälissä. Aamuaikoja suunnittelukäynnillä toivoin, mutta niin kuulemma toivovat kaikki muutkin, joten nähtäväksi jää, miten toive toteutuu. Toki olisi mukavaa nukkuakin ihan rauhassa, mutta mukavaa olisi sekin, jos se muutaman minuutin sessio olisi jo aamusta pois jaloista, eikä aikatauluttaisi koko päivää. 

Varsinainen sädehoidon suunnittelu kesti tunnin verran. Enimmäkseen juttelua kaikenlaisesta säteisiin liittyvästä. Mikäpä siinä turinoidessa. Elämäni ensimmäiset tatuoinnitkin tuolla reissulla sain: Kolme sinimustaa pistettä. Yksi rintalastan alle, yksi molempiin kylkiin. Oikean kyljen pistettä en kyllä itse kurkkimalla löydä, toivottavasti he säteellä sitten löytävät. Sen teki nuori naishoitaja, harjoittelijaksi arvelen, nuo kaksi muuta olivat sen jututtajamiehen tekemiä. Pyysin kyllä pisteille myös terälehtiä, mutta eipä hän suostunut. Väitti, ettei ole saanut moiseen koulutusta, eikä antanut periksi, vaikka kuinka suostuttelin. Omakustanteena kuulemma jatkokuvoinnit pitää hankkia. Keskustelun ja ohjeidenannon lopuksi tuo mieshoitaja kysyi, saako ottaa minusta kuvan. Ei itselleen muistoksi, järjissään oleva kaveri hän oli, vaan sitä varten, että usein vaihtuvat hoitajat ja harjoittelijat osaisivat oikeaa ihmistä odotusaulasta mukaansa houkutella. Siellä nyt sitten voivat hurmaavaa pärstäkuvaani ihmetellä.

Sytotippakäden suonet muistavat vielä kokemansa. Käden ojentaminen ja ranteen taivuttelu vetää suonia oikein kunnolla, tosin vasta viikon verran moinen vaivannut. Toiseksi viimeisen syton jäljiltä peukalon tyven ja ranteen välillä on lisäksi patti, sekin rupesi vaivaamaan vasta viime viikolla. Poikkesin eilen terveyskeskuksessa kaikenlaista valittelemassa ja tuota pattiakin näytin. Lääkärin mielestä se on rustopatti,  minun mielestäni suoni. Olkoon mikä on, Hirudoidia siihen varmuuden vuoksi olen lätrännyt. 

Pitkään vaivannutta kantapäätäkin valittelin. Onhan työterveys sen jo vuosia sitten kuvauttanut, luupiikejä kuvissa näkyi niin kantaluun alle kuin yläpuolellekin sojottavan. Toista vuotta tuo on vaivannut joka askeleella, nyt kevätpuolella enemmän, eikä venyttelystä ole ollut apua, joten ajattelin kysäistä, olisiko tällä lääkärillä muita keinoja tarjota. Eipä ollut, venyttelystäkin totesi, että ei nykyisin enää neuvota venyttelemään. Aha. Kysyin, mitä voisin tehdä. "Verenkierto pitää olla kunnossa." Mitä  minun pitäisi tehdä, sitä hän ei kertonut. Sitten hän kysyi, haluanko minä röntgenkuvaan. Kysyin, pitäisikö hänen mielestään tuo kuvata, mutta hän lähinnä tuskastui, koska ilmeisesti minun mielipiteeni tässä ratkaisisi. Yritin kysyä vielä, olisiko kuvista jotain hyötyä. "No, sinä näet sitten, onko kalkki!" Ok, menen sitten kuvaan. Jos ei radiologin lausuntoa ilmesty OmaKantaan, saan sen kuulemma terveyskeskuksen luukulta. Aha. Mitähän minä sillä sitten muuta teen, kun luen sieltä, "onko kalkki". Se tässä hiukan askarruttaa, voinko huoletta kuitenkin sitten säteiden jälkeen alkavien hormoniblokkereiden kanssa kalsiumtabletteja sen viisi vuotta syödä, jos kovastikin "on kalkki" jo ennestään?

Tukka ei sitten missään vaiheessa lähtenyt kokonaan. Hiukan se on ruvennut jo kasvamaankin, kuten valitettvasti muutkin karvat. Kivaahan se olisi, jos jo kesällä huoletta kehtaisi olla paljain päin. Sitä odotellessa.