Elämäni monikerta

Näköjään puolitoista viikkoa mennyt siitä, kun sinne fyssarille tuota rannetta menin näyttämään. Kovasti syynäsi hän ja näpelöi, tutki välillä jännekarttaa seinältään ja pohti. Totesi, että on muuten kinkkinen vaiva tämä. Mietti, miksei parin viikon ibuprofeiinikuuri ole tehonnut, vaikka peukalon jännetulehdukselta vaikuttaa. No, ei tehonnut, ei, kuten ei letrotaukokaan. Jos ei lääke ja lepo ole auttanut, haluan liikettä sitten. Fyssari vakuutti, ettei se jänne poikki napsahda. Lopulta kinesioteippiä laitteli ja neuvoi ottamaan työterveyslääkäriin yhteyttä, jos vaiva jatkuu. Kuulemma ehkä mahdollisesti kortisonipiikistä voisi olla apua. Teipistä tuntui ensin olevan hyötyä, niin ainakin kuvittelin, mutta en sitä oikein osaa laittaa tarpeeksi hyvin. Juteltiin siitäkin, mitä tarkoittaa se kuuluisa sanonta "kivun sallimissa rajoissa". Olen sitä monesti miettinyt, että voiko silloin jotain liikettä tehdä niin kauan, kuin sielu sitä kipua sietää vai siihen saakka, kunnes kipu rupea...

Jos isä eläisi vielä, kysyisin mahtoiko olla maanantai, kun minua tehtiin. Sellainen tunne, että joku maanantaikappale minä olen. Jatkuvasti joku kohta kropasta haluaa ylittää uutiskynnyksen - ja yleensä silloin, kun muuten tykkäisin olla rauhassa. Liikettä pitäisi enemmän saada,  se luultavasti häätäisi ainakin osan vaivoista hetkeksi taka-alalle. Sen verran laiskaksi olen kuitenkin heittäytynyt täällä viikonloput yksin möllöttäessäni, etten edes nenäpäätä ole perjantain ja maanantain välillä ovesta ulos saanut. Puunhakureissuja tai järvessä poikkeamisia ei lasketa, ei ne mitään ulkoiluja ole. Mutta joo: järvi sentään on parantunut ja uimakausi alkanut! Hiukkasen hirvittää enemmät uimaliikkeet, koska tuo vasen ranne ei ole letrotauosta mitään piitannut, pahenee vain. Päätin kuitenkin, että tänä tulevana talvena jotain enemmänkin tuolla vedessä uskallan, kuin hätäisesti portaista kiinni pitäen hetken itseäni lillutella. Jospa ihan muutaman uimaliikkeen aina tarkenisi ottaa. Tottuuh...