Elämäni monikerta

Minulla on ollut tapana laitella asioita pikkuhiljaa muistiin tänne blogin luonnokseen sitä silmällä pitäen, että olisi sitten seuraavaan tekstiin sellaisia asioita kirjoitettavana, jotka haluan muistaa ja ehkä muillekin jakaa. Kolme viikkoa on nyt tullut töitä tehtyä pitkän loman jälkeen. Niitä kesän alun neljää päivää on melko turha laskea mukaan, en minä silloin käytännössä tehnyt mitään järjellistä. Järjellisyydestä en nytkään menisi takuuseen, mutta parhaani olen yrittänyt, enkä vielä ainakaan ole liiaksi väsynyt sen enempää mieleltäni kuin ruumiinkaan voimilta. Väsyttää kyllä jatkuvasti, mutta niinhän minua on jo vuosikausia väsyttänyt, joten eipä siinäkään mitään uutta ole. Uusien oppilaiden ja uusien luokkien kanssa on lähtenyt homma käyntiin suhteellisen hyvin - vain yhden porukan toiminta kävi viime viikolla minulla niin tunteisiin, että itkuksihan se sitten tunnin lopulla meni. Silloin tajusivat, että taitaa tuo ope olla tosissaan. Sen verran Wilmassa avauduin tapahtuneesta,...

Ensimmäinen työviikko takana. Vastahan tuossa kaksi päivää on ehtinyt oppilaiden kanssa olla, joten ei vielä oikeastaan voi mitenkään tietää, miten tämän työnsä osaa ja jaksaa hoitaa. Väsyttää armottomasti päivän jälkeen, vaikka veriarvot ovatkin ennalleen palautuneet. Sitä ehti jo tottua sellaiseen vapaaseen elämään, aikatauluttamattomaan oleiluun. Jos tästä ajattelee 9 kuukautta taaksepäin sinne leikkauksen jälkeiseen aikaan, tuntuu, että sehän oli aivan äsken. Saman verran eteenpäin ja taas oltaisiin kesän kynnyksellä.  Sinne on suunnattoman pitkä aika. Oli ikävää, että työkavereista heitä ihania, tärkeitä ihmisiä on joutunut lähtemään  (vai saanut lähteä?) muualle töihin, mutta kivaa oli huomata, että pari sellaista ihanaa entistä, joiden en tiennyt tänä vuonna joukkoon kuuluvan, aloittivatkin nyt syksyllä. Sitten tietysti runsaasti uusia, ventovieraita, joiden nimien opettelemisessa tulee olemaan vaikeuksia.  Muisti krenaa, kuten ennakoinkin. Olen jo hukannut ai...