Elämäni monikerta

Vähiin käy, ennen kuin loppuu! Huomenna ohjelmassa viimeinen käynti Novassa näiden hoitojen nimissä. Tämän viikon käynnit ovat jo hiukan tökkineet, koska paljon mieluummin kääntäisin vielä kylkeä siinä vaiheessa, kun kello soi. Ehkä ylihuomenna sitten... Yllättäen en ole kuin kerran myöhästynyt annetusta ajasta. Silloinkaan ei ollut kyse siitä, ettenkö olisi muistanut, mihin aikaan juuri sinä päivänä oli tarkoitus olla paikalla, vaan siitä, etten muistanut, mihin aikaan pitää kotoa lähteä, mikäli aikoo olla tiettyyn aikaa perillä. Silloin, kun aika oli klo 8.30, tapasin lähteä kotoa varttia vaille kahdeksan. Nokkelasti laskeskelin, että kun aika on klo 9.00, voin lähteä varttia vaille yhdeksän. Oli veikeä tunne tajuta hiukan puolen jälkeen, että pitäisi olla Novassa suunnilleen vartin päästä ilmoittautumassa. En sitten lopulta kovin monta minuuttia myöhästynyt. Kiltisti matkalta jopa soitin säteelle, etteivät suotta siellä odottele. Ehkä hieman tuli ajettua ylinopeutta. Pahoittelen, en...

Tänään sädehoidoista takana 6/15 😁! Olisihan ne kolmessa viikossa ohimenneet, jos aloitus olisi  osunut maanantaipäivälle, eikä väliin sattuisi pääsiäistä, mutta näillä mennään nyt. Neljälle viikolle jakautuvat, mutta pitäisi olla vappuviikon puolivälissä ohi tämäkin, jos ei tule mutkia matkaan. Siinä vaiheessa sitten alkaakin se pisin ja etukäteen oikeastaan jännittävin osuus eli viiden vuoden pillerinpopsinta. Jos Letrozolin myötä nämä ikuisuusriesani eli joka paikan kolotukset ja kankeat liikkeellelähdöt vielä tästäkin lisääntyvät tai nytkin joka yö herättämään ruvennut rannekanava kiukustuu entisestään, minä en ala. Saatan ryhtyä kapinoimaan, tosin kapinan kohdetta en vielä tiedä. Äsken plarasin huvikseni noita tämän talven aikana kertyneitä lausuntoja ja reseptejä ja kas kummaa, huomasin, että minulle on määrätty marraskuun alussa leikkauksen jälkeen Arcoxia-nimistä lääkettä. Täysin tuntematon tuttavuus, käsittääkseni leikkauksen jälkeisiin kipuihin silloin tarkoitettu, mutta...

Jännä, miten kirjotusinto laantui, kun se etukäteen hurjimmalta tuntunut hoitovaihe eli sytot loppui. Jälkeenpäin ajatellen koko tuo ruljanssi meni yllättävän helposti. Pikkuhiljaa voimatkin ilmeisesti palailevat, koska suhteellisen helposti jaksan ainakin kohtuullisen tasaisella pidempiäkin kävelylenkkejä tehdä. Ihan en ehkä näin kylmiltään vielä Santiago de Compostelasta selviäisi, mutta jospa taas jonain päivänä sinnekin suoriutuisi. Ennustukseni ei liene suuresti metsikössä, jos veikkaan, että tässä blogissa ei välttämättä kovin tiuhaan jatkossa mielentyhjennystekstejä tule. Tai toisaalta - mistäpä sitäkään varmaksi tietää. Sen tiedän, että ei minusta ammattibloggariksi tms. olisi. Edellisen blogitekstin aikaan Hitonhaudan reissu oli vasta suunnitelmissa. Se toteutui, tosin muutama päivä suunniteltua myöhemmin. Omat voimani yliarvioin. Viimeisestä sytosta ei ollut viikkoakaan tuolloin kulunut ja maasto tuolla oli noihin voimiin aavistuksen liian raskas. Piti vähän väliä hengitellä ...